Turussa Kärsämäen suunnalla sijaitseva pirunpesä on mainio retkikohde eritoten pyhäinpäivän kynnyksellä. Siirtolohkareiden rypäs ja ympäröivä peikkometsä ovat kiehtovia ja salaperäisiä ihan minä vuodenaikana tahansa, mutta erityisesti talvella ja syksyllä kolkko aavemaisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa.
Lokakuun viimeisenä lauantaina, hetkeä ennen pyhäinpäivää, sammaleiset kivimuodostelmat näyttivät tavanomaistakin aavemaisemmilta. Lokakuun harmaus ja kevyt usva loivat pyhäinpäivälle soveliaan tunnelman. Edellisen kerran kävimme tammikuussa pirunpesän metsiköissä, ja kovasti aioin kyllä kesälläkin käydä alueella, mutta ajan rattaat kulkevat nähtävästi minua huomattavasti nopeammin. Tammikuun reissusta olen kirjoittanut oman postauksen, joka on luettavissa täällä.
Pirunpesän aluetta hallitsevat kaksi noin kymmenen metrin korkeuteen ulottuvaa siirtolohkaretta, joiden väliin on muodostunut muutaman metrin suuruinen rotko. Siirtolohkareet näyttävät voinokareilta, jotka on veitsellä halkaistu – niin symmetrinen halkeama kivien välillä on. Vakuuttavan ja valtavan siirtolohkareparin lisäksi lähimailla on runsaasti pienempiä, sammalpeitteiden kuorruttamia siirtolohkareita siellä täällä. Kivikasojen ja mättäiden kätkeminä on luolia ja onkaloita, joissa aikoinaan on epäilty lymyilleen niin laitapuolen kulkijoita kuin yliluonnollisia pahuuden olentoja.
Kun edellisen kerran pirunpesän tuntumassa kiipeilimme, en vielä tiennyt, että seuraavalla retkellä olisi pieni koirapallero mukana. Spanielineito kohkasi touhukkaasti siirtolohkareiden lomassa ja olisi oikein mielellään kolunnut jokaisen onkalon ja kivenmurikan neliveto päällä, tosin hankalimmissa paikoissa maasturi joutui suureksi harmikseen kannettavaksi. Oli ilo seurata palluraisen menoa – ei paljoa hankala maasto tuntunut hätkähdyttävän rohkeaa pentua.
Pirunpesältä jatkoimme vähän Pomponrahkaan päin kohti huikeaa metsäaluetta, jossa sammal- ja jäkäläkirjo on kovin runsas. Kiemuraiset polut kuljettavat syvemmälle ja syvemmällä mukavan kumpuilevassa maastossa. Metsän suojissa viihtyvät korkeat männyt ja muhkeat kuuset, ja Pomponrahkaan päin kuljettaessa kuljetaan koivikon halki. Jatkoimme metsäpolkuja pitkin ja lopulta tavoitimme sinisillä symboleilla merkatut Paavon polut.
Jo pelkästään metsäpolkuja pitkin haahuillessamme tuli reissullemme mittaa parin tunnin verran, tosin pennun kanssa kuljimme rauhallista tahtia. Istahdimme hetkeksi syömään eväitä, ja nautimme happirikkaasta ilmasta. Taustalla kuului Ohitustien häly, mutta liikenteestä huolimatta metsässä melkein pääsi unohtumaan, että olemme keskustan liepeillä.
Pirunpesä metsikköineen on aina yhtä mielenkiintoinen retkikohde, joten jos alue ei ole vielä tuttu, kannattaa poiketa haukkaamassa happea ja aistimassa aavemaisuutta.
Vastaa