Viime aikoina olen liikuskellut lapsuuteni metsissä. Olen muistellut, kuinka kelkka kaarsi kohti keväthangen valaisemia, vitivalkeita luminietoksia ja porokulkue tassutteli kepeästi kelkan perässä odottamaan, milloin jostain korkeuksista tipahtaisi luppokasa mutusteltavaksi. Isä oli ottanut termarin ja eväsleipiä mukaan, jotta tyttärelläkin olisi jotain mussutettavaa, jos hiuka pääsisi yllättämään. Lupporeissut isän ja porojen kanssa eivät ihan tunnissa olleet valmiit.
Olen muistellut, kuinka toukokuun sulattaessa lumet etsimme isäni kanssa vastasyntyneitä vassuja. Pitelin pientä vassua kiinni, kun isännät laittoivat merkit kuntoon. Ruokin nälkäisiä vaameja, joilla oli koparat täynnä vassuja kaitsiessaan. Ja kun porot lähtivät viimein kesälaitumille, alkoi armoton sonnan talikointi.
Olen muistellut, kuinka vihasin heinätöitä. Ja porosotkujen siivoamista poroaidasta. Ja kuinka kesän tullen hillajänkälle lähteminen oli tympäisevää. Ja kuinka syksyn tullen pottusavottassa ja marjastusreissuilla tuntui menevän ikä ja terveys.
Kuinka mieluusti lähtisinkään taas isäni kanssa lupporeissuille, ihastelisin pikkuvassuja tai lähtisin heinätöihin. Katsoisin, kuinka isä vuolisi poronlihapaloja spanielille.
Mutta Timo Rautiaista ja Trio Niskalaukausta lainatakseni ”pihaan jäi vain jalanjäljet, myös meistä jäljet toisiimme jää”.
Niin paljon olisi voinut vielä tehdä, nähdä ja puhua. Vain jäljet ja tyhjä kolo sydämeen jäivät.
Vastaa