JOKIVARRESTA

Raskaus jaotellaan kolmeen vaiheeseen, jotka on nimetty mielikuvituksellisesti ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi kolmannekseksi. Ensimmäinen kolmannes kattaa alkuraskauden aivan ensimmäiset viikot viikkoon 14 asti. Kirjoitin raskauden ensimmäisellä kolmanneksella viikko viikolta ylös ajatuksiani. Millaisia oireita ja tuntemuksia on raskauden ensimmäisinä viikkoina?

Raskausviikot 5-6

”Pöllämystynyt” olisi paras sana kuvaamaan olotilaani, kun eräänä aamuna raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Tai tarkemmin sanottuna raskaustestissä näkyi kaksi hyvin hailakkaa viivaa, jos oikein mielikuvitusta käytti ja katseli testilärpäkettä eri kuvakulmista. Heitin testin roskiin ajatellen, että negatiivista se näytti, mutta muutaman minuutin kuluttua tongin testin roskiksesta esiin ja kappas, siinähän näkyi kaksi hailakkaa haamuviivaa. Muutaman päivän päästä tein uuden testin, ja nyt ei ollut enää mikään roskisplussa kyseessä, vaan ihan selkeästi positiivinen tulos oli havaittavissa. Ihan ilman ylivilkasta mielikuvista tai testilärpäkkeen heiluttelemista eri kuvakulmissa ja valoissa. (Niin sanottu roskisplussa ei ole luotettava raskaustestitulos, mutta minun kohdallani roskisplussa on nyt söpösti hymyilevä parikuukautinen pikkupiika.)

Tein ensimmäisen testin aikaisessa vaiheessa, joten selkeitä raskausoireita ei vielä ollut. Olimme lähdössä pienelle reissulle, ja tein testin lähinnä varotoimenpiteeksi, jos vaikka matkalla tarvitsisin IBS-kipujen vuoksi lääkitystä. Vähitellen raskausoireita alkoi kuitenkin tupsahdella; lähinnä vähän etova olo ja kuvotus sekä jomottava ja vihlova alavatsakipu olivat ihan ensimmäisen parin viikon aikana kuvioissa mukana.

Suhtauduin vähän varauksella etukäteen raskausmielihaluihin, mutta kyllä niitäkin tuli. Kummallisinta oli se, että suklaata ei tehnyt yhtään mieli – ja normaalisti suklaa on elämäni suurin rakkaus (sorppa, merimies). Sen sijaan mieleni teki ihan hirveästi omenaa, porkkanaa ja sipsiä. Eräänä iltana sipsihimot äityivät niin kamaliksi, että merimies joutui kauppareissulle, mutta palatessaan hän pelotteli, että kaupassa ei ollut ainuttakaan sipsipussia. Eipä muuten arvoisa merimies enää rohjennut vitsailla näin vakavilla asioilla sipsiselkkauksen jälkeen; kuten yksi tunnetuimmista sitaateista Taru sormusten herrasta -trilogian kolmannessa osassa eli Kuninkaan paluussa menee, Do not come between the pregnant woman and her chips.

Sivumennen sanoen minulla kesti hetki tajuta, miten raskausviikot oikein kirjataan – esimerkiksi viides raskausviikko tarkoittaa viikkoa 4+0 – 4+6.

Raskausviikot 7-8 

Olin kuvitellut selviäväni hyvin vähäisillä alkuraskauden oireilla, mutta niin vaan sain kunnian saada kunnon pahoinvoinnin seuralaisekseni. Ennen kaikkea iltaisin. Ja öisin. Ja myös aamuisin. Pahoinvointia oli etenkin, jos en syönyt mitään, mutta yhtä lailla jos söin tai jos haaveilin syömisestä. Pahoinvointi ei ollut päivittäistä, vaan enemmänkin aaltoilevaa. Aaltoilevat oireet saivat minut välillä epäilemään, olenko edes raskaana. Pahoinvoinnin lisäksi väsymyksestä tuli viikoilla 7-8 vahva osa henkilöbrändiäni, ja aivoni olivat yhtä hattaramössöä.

Mielihalut viikoilla 7-8 eivät hirveästi muuttuneet aiemmista, vaan omena, porkkana ja sipsit olivat minusta yhä taivaallisen herkullisia. Tosin yksi nolo käänne muutti koko mielihalukuvion päälaelleen – aloin haaveilla roiskeläpästä ja lihiksestä, joihin normaalioloissa en haksahtaisi. Jos jossain vaiheessa olin kyseenalaistanut raskaushimojen olemassaolon, en voinut muuta kuin todeta, että vissiin ne hormonit todella sotkevat aivot. Mie, parantumaton suklaasieppo, haaveilin roiskeläpästä, enkä ollut koskaan ollut niin huumassa, kun ruokakaupassa haisi suolakurkku. Vanhan kansan väitteet siitä, että suolaisen ruoan himoaminen kertoisi poikalapsesta ja makeahampaan kolotus tytöstä, eivät kohdallani todellakaan pitäneet paikkansa.

Alkuraskauteen kuului olennaisesti jatkuva huoli siitä, onko pienellä ihmisenalulla kaikki varmasti hyvin (tähän kohtaan voisin lisätä suoran sitaatin ystävältäni: ”nyt se Google kiinni”). Kävimmekin varhaisultrassa varmistumassa siitä, että kohdussani oli todellakin elämää. Ultrassa näkyi kauheaa vauhtia sykkivä sydän. Minun sydämeni suli siinä kohtaa.

Isänpäivä sattui ihan alkuraskauteen. Ajatus siitä, että jo seuraavana vuonna merimies saisi ensimmäisen isänpäiväkortin kouraansa, tuntui aivan ihanalta. Samalla tunsin haikeutta, sillä muutama vuosi sitten autuaampiin poroerotuksiin lähtenyt isäni ei saanut koskaan nähdä lapsenlastaan.

Raskausviikot 9-10

Raskausviikoilla 9-10 raskausoireet tuntuivat yhä tulevan ja menevän aivan miten sattuu. Toisaalta pahoinvointi vaan jatkoi pahenemistaan, ja nyt ällöttävää oloa oli ihan koko päivän. Erityisesti lounaan jälleen pahoinvointi jylläsi ja ajatuskin ruoasta etoi, mutta yks kaks vain muutaman tunnin kuluttua iski kauhea nälkä. Hajuaistini muuttui, ja yhtäkkiä ihan perusjutut alkoivat haista mielestäni hirveiltä. Olen aamukahvinarkomaani, mutta nyt merimiehen aamukahvi löyhkäsi pahemmalta kuin sontararyönässä kieriskellyt spanieli. Näinä viikkoina keksin myös yösyöpöttelyn ihanuuden ja mussutin tyytyväisenä keskellä yötä leipää. Tiivistetysti sanottuna minulla oli koko ajan joko nälkä tai etova olo.

En osannut odottaa yhtään, mitä ensimmäinen neuvolakäynti toisi tullessaan, mutta onneksi meille sattui aivan ihana omahoitaja. Tuntui uskomattomalta, että me ihan oikeasti merimiehen kanssa olimme pariskunta, joka alkoi käydä neuvolassa. Edelleen oli vähän epäuskoinen olo välillä – onko ihan oikeasti haikara tulossa meille kylään?

Neuvolassa kävi ilmi, että verenpaineeni oli naurettavan alhaalla, mikä selitti, miksi himoitsin suolaa ja miksi elämä tuntui välillä suorastaan pyörryttävältä. Yksi kohokohta elämässäni oli nimittäin se, että melkein pyörryin Turun linnaan, kun olin kavereiden kanssa kummituskierroksella. Tämän jälkeen suolapähkinöistä tuli lemppariasiani maailmassa.

Yhdeksännettä viikkoa mentäessä sipsit alkoivat maistua jo vähän puulta, ihme kyllä. Sen sijaan aloin kaivata lapsuusajan herkkuja, erityisesti paahtoleivän ja kaakaon yhdistelmää.

Raskausviikot 11-12

Raskausviikoilla 11-12 olin vahvasti sitä mieltä, että aamupahoinvointi oli täysin urbaani legenda, sillä kokopäiväpahoinvointi enemmänkin olisi ollut mielestäni totuudenmukaisempi ilmaisu. Viikolla 11 pahoinvointi väheni hetkeksi vain tullakseen entistä ehompana takaisin. Jääkaappi haisi mielestäni koko ajan ihan pahuuden voimilta, ja iltalenkillä viihdytin merimiestä pujahtamalla puskien suojiin kesken lauseen. Välillä ei tehnyt yhtään mieli syödä yhtään mitään, seuraavassa hetkessä olisin voinut syödä kaikki Turun hypermarketit ja ravintolat tyhjiksi ja käydä vielä naapurikuntien puolella jälkiruokaa hakemassa.

Pahoinvoinnin lisäksi väsymys oli aikamoinen, ja nyt maha alkoi muuttaa muotoaan. Etenkin illan tullen turvotti sen verran, että mahani näytti jo kivan pyöreältä pallolta. Odotin innokkaasti kunnon raskausvatsan pullahtamista, mutta siihen meni vielä muutama kuukausi.

Viikolla 12 meillä oli NIPT-ultra, jossa näkyi villisti liikkuva pieni ihmisen alku. Helpotus valtasi koko kehoni. Oli uskomatonta, kuinka vain muutamassa viikossa varhaisultran katkarapumöykky oli kehittynyt jo ihmisen näköiseksi olennoksi. Kyseinen olento viuhtoi käsiään ja potki sen minkä ehti, eikä kuvattavana oleminen paljoa kiinnostanut. (Muutaman kuukauden kuluttua ultrakäynnistä sain havaita, että kyseisen olennon kädet ja jalat sätkivät yhtä vauhdikkaasti jokaiseen ilmansuuntaan mahan ulkopuolellakin.)

Raskausviikot 13-14

Toinen kolmannes häämötti, ja varovaisesti aloin jo ainakin hetkittäin luottaa siihen, että pahoinvointi jäisi mahdollisesti historiaan, viimeinkin! Pahoinvointi ei toki minulla ollut ihan sietämätöntä, mutta olin silti helpottunut ällöttävän olon ja yökkäilyn kaikottua. Hampaiden pesu ilman huonoa oloa on aika kivaa!

Omituiset mielihalut alkoivat niin ikään jo onneksi laantua, eikä suolakurkun haju ollut enää yhtä kuin onnellisuuden tae. Loputon väsymys sen sijaan jatkui, ja työpäivien päätteeksi yritykseni olla nuokkumatta sohvalla epäonnistuivat täydellisesti.

Juoksulenkit eivät houkutelleet, mutta onneksi aktiivisen spanielin kanssa pääsin reippaille kävelylenkeille, ja lihaskunnon ylläpitämisestä pidin kiinni. Pyrinkin liikkumaan aktiivisesti ihan koko raskauden ajan, sillä treenaaminen on minulle henkireikä – tosin kaikkein rankimmat veren maku suussa -treenit saivat raskauden edetessä jäädä odottamaan raskausvatsattomia aikoja. Liikuin tavoitteenani hyvä olo ja vointi, mikä osoittautui raskauden edetessä hyväksi ideaksi.

Raskauden ensimmäinen kolmannes oli monin tavoin ihan omituista aikaa. Kehoni alkoi muuttua, mikä tuntui minusta ihanalta, mutta olisin pärjännyt oikein hyvin ilman uusia tuttaviani eli väsymystä ja etovaa oloa.