Jos joku olisi sanonut minulle 20 vuotta sitten, että muuttaisin Turkuun, olisin vähän hymähdellyt epäuskoisena. Jos joku olisi 15 vuotta sitten sanonut, että menisin naimisiin pohjalaisen kanssa, olisin nauranut kyyneleet silmissäni.
Ja jos joku olisi 10 vuotta sitten sanonut, että viettäisin kesäpäivää Pohjanmaan rannikolla meren äärellä katsellen joutsenperhettä ja haikaraa, olisin jo epäillyt, että nyt mennään vähän ivailun puolelle.
Minun maisemani olivat tuntureita, jänkiä ja mäntymetsiä – ei minun maailmaani mahtunut meren voimia.
Mutta tässä sitä ollaan. Lapinjuntti, made in porotila, päätyi meren äärelle katselemassa joutsenperhettä ja haikaraa.
Elämä osaa todellakin kuljettaa kummallisiin paikkoihin. Kun ajoimme Äkäslompolosta Pietarsaaren kautta Monån mökille, matka tuntui yhä vuosienkin jälkeen vähän epätodelliselta.
Lapsena en olisi uskonut, että merestä tulisi yksi elämäni maisemista. En tiennyt, että maailmassa olisi meren rannalla sellainen paikka, jossa aika hidastuu ja jossa kahvikuppi maistuu aina tavattoman hyvältä.
Kuormittavan alkuvuoden jälkeen kaipasin mökin rauhaa ja kesälomani aloittamista hitaasti. En kaivannut nyt nähtävyyksiä, enkä aikatauluja. Vihoviimeiseksi kaipasin suorittamista.
Mutta hiljaisuutta, kyllä kiitos, sitä kaipasin. Minusta oli ihanaa seurata, kuinka auringon laskiessa joutsenperhe touhusi iltapuhteitaan rannassa. Haikara tarkkaili rantaa kärsivällisesti. Tuuli humisi puissa ja sai meren aallot pauhaamaan rantaa vasten.
Tai noh, spanielin ja taaperon kanssa ei ole hiljaista. Mutta ainakaan spanieli-ja taaperokaaoksen ohella ei tarvinnut kuunnella kaupungin hälinää.
Jos minulta olisi kaksikymmentä vuotta sitten kysytty, voisiko lapinjuntista tulla ihminen, joka rakastaa sekä tuntureita että merta, olisin varmasti pyöritellyt silmiäni.
Nyt tiedän, että sydämeen mahtuu useampi maisema.
Vastaa