Olipa kerran eräs maaliskuun sunnuntai, joka saapui Turkuun aurinkoisena ja lämpimänä. Sunnuntai, jolloin kevät tuntui syrjäyttäneen lopullisesti talven. Sunnuntai, jolloin ajatus pitkästä, auringon säteiden valaisemasta kävelyretkestä lähimetsikköihin tuntui hyvältä idealta.
Mutta se olikin sunnuntai, jolloin tummanharmaat pilvet tyrkkäsivät auringon pois näkökentästä ja tykittivät taivaan täydeltä jäätäviä rakeita maata kohti. Saapui takatalvi.
Ajatus rakeista, kun aurinko on viihtynyt taivaankannella jopa useiden päivien ajan, ei ehkä ollut kaikkein mieluisin, mutta toisaalta talvi-ihmisenä pieni pilkahdus valkoisista hippusista mättäitä vasten oli miellyttävä yllätys. En silti ole lainkaan pistänyt pahaksi kevään merkkien lisääntymistä – monet linnut tuntuvat aloittaneen jo kevätpuuhansa, sinivuokot ja voikukat ovat alkaneet puskea haalistuneiden lehtien läpi metsiköissä ja lämpöasteet ovat kivunneet jopa kymmenen pintaan.
Mutta talvi on silti kiva.
Joka tapauksessa oli eräs sunnuntai, jona lähdimme kuljeksimaan pitkin Hirvensalon katuja. Ensin koukkasimme Pikisaaren tuntumaan, josta pujahdimme kohti Pirttivuoren komeaa kalliometsää johdattavalle polulle. Aurinko loihti pehmeän, kultaisen vivahteen smaragdinvihreään sammalmattoon ennen kuin sitä alkoi ujostuttaa ja lumipilvet kätkivät sen.
Pirttivuorella (ja oikeastaan Hirvensalon metsiköissä muutenkin) luontopolut kiemurtelevat siellä sun täällä puiden lomassa, ja sammaleisessa maastossa olisi voinut kulkea pitempäänkin. Pirttivuorella oli todella rauhallista ja hiljaista, eikä muita kulkijoita ollut juurikaan liikkeellä. Näkymät Ruissaloa kohti olivat kauniit, mutta ennen kaikkea itsesäään metsäalue teki vaikutuksen. Yhtä koska muutama maahinen olisi voinut hiipiä mäntyjen ja kuusten takaa näkyviin, joskaan tällä kertaa emme nähneet ainuttakaan taruolentoa.
Paluumatkalla kävelimme kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen kotikulmilla. 1920-luvulla, jolloin Wäinönen loihti taidettaan ateljeessaan, maisema oli kovin erilainen, ja rantaviiva oli todennäköisesti vähemmän ruovikon peitossa.
Jos joku joskus sattuu pohtimaan, mitä tekemistä keksisi vaikkapa viikonloppuna, lähimetsissä kulkeminen on aina yhtä mainio vaihtoehto. Lähelläkin on nähtävää, jos vaan avaa ulko-oven ja muistaa aukaista silmänsäkin.
Vastaa