Siinä missä Rooma on kuin arvokas, ylevä ja tyylikäs antiikin riemuvoitto, Napoli on Rooman boheemi, jopa vähän kapinallinen pikkusisko. Napoli on hitusen uhmakas, mutta kuitenkin kiehtova ja jännittävä. Napolia ei kiinnosta, mitä sukulaiset ovat hänestä mieltä, vaan hän kulkee omia teitään.
Odotukseni Napolia kohtaan olivat valtavan korkealla – etenkin pizzan suhteen – mutta ensivaikutelma Napolista oli jopa hitusen tyly, eikä väittämä siitä, että Gino e Toto Sorbillon pizza olisi maailman parasta pizzaa ja kolmen vartin odottamisen arvoinen, pitänyt mielestäni aivan paikkansa. Mutta parin päivän ja kymmenien käveltyjen kilometrien jälkeen tajusin, että Napoli on ainutlaatuinen ja yllätyksellinen, sopivalla tavalla rosoinen ja rappioromantinen satamakaupunki. Etenkin jos kulkee turistikaduilta vähän eri suuntiin, Napoli avautuu aivan eri tavalla. Ja pizzakin on taivaallisen hyvää, kun ei mene vanhoilla meriiteillään ratsastavaan pizzeriaan, vaan etsii vähän autenttisempia elämyksiä.
Eteläisen Italian suurin kaupunki ja Campanian pääkaupunki on salamyhkäinen. Kadut ovat todella kapeat, mutta rakennukset ovat sen verran korkeat, ettei päivänvalo pääse aivan jokaiseen kadunkulmaan. Sen sijaan autoja ja vespoja on saatu parkkiin mitä mielikuvituksellisimpiin kohtiin ja ahtaisiin väleihin. Napolin autot on valmistettu ehkä Tylypahkassa.
Napoli ei ole ihan maailman siistein kaupunki, mutta nähtävyyksiä Italian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa on. Välimatkat eri kohteiden välillä eivät ole hirmuisen pitkät, joten Napoli on erinomainen kävelykaupunki. Jo Galleria Umberto eli ostoskeskus on melkoisen vakuuttava.
Napolissa on luonnollisesti useampi kirkko, joista merkittävin lienee Cattedrale di San Gennaro eli Duomo, joka valmistui 1400-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Napolissa on ihan hirveästi mielenkiintoisia museoita, joihin on ehdottomasti hyvä varata liput ennakkoon – me kokeilimme vähän ex tempore kokeilla jotain sattumanvaraista museota, mutta tilaa ei ollut.
Vanhakaupunki on nätti. Spaccanapoli eli Napolin vanhankaupungin halkova suora ja kapoinen katu on täynnä elämää todennäköisesti vuorokauden jokaisena hetkenä. Via San Gregorio Armeno eli Napolin joulukuja on yksi Napolin vanhoimmista kaduista. Joka puolella roikkui punaisia sarvia (ensin luulin näitä chilipalkoiksi), jotka vanhojen uskomusten mukaan pitävät pahuuden loitolla, ja Pulcinella-naamioita tai -hahmoja. Yhtä lailla jalkapallokulttuuri on läsnä, sillä joka puolella tuntuu olevan myynnissä futarifiguureja – tietenkään Napolista ei voi kirjoittaa mainitsematta Maradona-muraalia, jonka ympärillä oli ehkä puoli maailmaa. Ja taustalla lauloi italialaisia iskelmiä parvekkeellaan napolialisherra, jota merimies fanitti.
Linnoituksiakin Napolista löytyy. Castel dell’Ovo on keskiajalta asti tuijottanut Vesuviukselle. Linnoitus rakennettiin omalle saarelleen, joka tosin vuosisatojen kuluessa on kasvanut kiinni kaupunkiin ja on nykyään niemimaata. Rakennus on saanut historiansa aikana palvella kaupunkiaan monenlaisin tehtävin; Castel dell’Ovo on toiminut niin vankilana kuin kuninkaallisena asumksena, ja lisäksi sitä on käytetty puolustuslinnana. Suomennetta linnan nimi tarkoittaa ”munalinnaa”. Tarina nimittäin kertoo, että roomalaisrunoilija Virgil piilotti taikamunan linnoitukseen ja povasi, että jos vaan muna rikkoutuisi, kaupunki joutuisi kurjimuksen kouriin.
Castel Sant’Elmo on sekin keskiajalta peräisin oleva linna, joka rakennettiin Vomero-nimiselle kukkulalle. Sivumennen sanoen linnakukkulalle voi kiikkua en-edes-halua-muistella-kuinka-monta-sataa porrasta harppomalla, jolloin saa seurakseen mukavasti hikipisaroita ja happoa reisiin. Linnoituksesta avautuva maisema on kaiken hikoilun väärti, ja sanoisin, että Castel Sant’Elmosta saa ehkäpä parhaimman kokonaiskuvan kaupungista ja myös merestä. Funikulaareillakin pääsee linnoitukseen, mutta kävelemällä saa hyötyliikunnan lisäksi paremman käsityksen alueesta. Vettä vaan kannattaa ottaa riittävästi mukaan, jos sattuu olemaan kaltaiseni antarktisiin olosuhteisiin luotu pakkaspalvoja.
Vesuvius ei hirveästi jaksanut näyttäytyä vierailumme aikana, vaan pysytteli visusti pilviverhon takana. Aika eeppiseltä aktiivinen tulivuori näytti pilvipakoilusta huolimatta!
Castel Sant’Elmon tutkimisen yhteydessä kannattaa käydä kurkkaamassa värikäs espanjalainen kortteli, Quartieri Spagnoli, josta on tullut turistien suosima kohde. Jotkut lähteet kuvasivat alueen vaaralliseksi, mutta minusta alue tuntui boheemilta ja eloisalta; pyykit roikkuivat kapeille kaduille ahdettujen rakennusten parvekkeilta, ja vähän väliä ilma täyttyi huumaavista ravintoloista, joita oli siellä täällä.
Keskiaikainen linnoitus numero kolme eli Castel Nuovo, jota kutsutaan myös Maschio Angioinoksi, oli vierailumme aikana suljettu, mikä ei sinällään harmittanut, sillä Napolin kuninkaallisessa palatsissa, Palazzo Reale di Napolissa, olisi voinut vierähtää useampi tunti. Palatsin rakennusurakka aloitettiin 1600-luvulla, jolloin Napoli oli Espanjan hallinnon alla. Kullan, kimalluksen ja krumeluurin lisäksi palatsi on aarreaitta taiteen ystävälle, ja lisäksi palatsiin on rakennettu kertakaikkisen upea teatteri ja kappeli. Yltäkylläisyydessä kylpevä palatsi oli yksi Napolin kiinnostavimmista kohteista!
Napoli on kiehtova kokonaisuus, jolle kannattaa antaa ehdottomasti mahdollisuus. Napoli on ainutlaatuinen, persoonallinen ja kutkuttavan rosoinen tuttavuus!
Vastaa