Kukastunturi sijaitsee Äkäslompolossa, Kolarin kunnassa ja kohoaa vajaan viidensadan metrin korkeuteen. Kukakselle pääsee kipuamaan vuoden ympäri. Kesäisin noin kuuden kilometrin pituinen retkeilyreitti vie metsämaiseman läpi huipulle, ja talvisin Kukakselta maisemia pääsee katsomaan hiihtäen, pyöräillen tai hyvin tampattua kävelyreittiä pitkin.
Kukas on jokaisena vuodenaikana kiva retkikohde – niin kesähelteillä auringonlaskun aikaan kuin vitivalkoisen lumen kuorrutteessa kivikkoista maastoa. Kesäreitti on helppokulkuinen ja soveltuu monentasoiselle patikoijalle tai pyöräilijälle, eikä talvireittikään haastava ole.
Olen jo kirjoittanut Kukaksesta muutamaan otteeseen, retkestä keskiyön auringon aikaan ja elokuisista tunnelmista.
Äkäslompolon puolella jokainen tunturi on ihan ainutlaatuinen kokonaisuutensa. Kukaksesta mielenkiintoisen tekee tietenkin avautuvien maisemien lisäksi se, että reitti tunturille kulkee hyvin metsäisissä merkeissä. Varsinainen huippuosuus tulee lopulta vähän yllättäen. Aivan jokaisella kukastelukerralla tajuan, että hupsista, huipullahan tässä ollaan, mutta mites matka meni niin nopeasti?
Kävimme Kukaksella huhtikuun alussa, juuri ennen pääsiäissesongin alkamista. Talvireitti oli sen verran hyvässä kunnossa, että lumikenkiä emme edes harkinneet ottavamme mukaan. Itse asiassa en ole elämäni aikana kertaakaan kulkenut Äkäslompolon talvireiteillä lumikengillä, sillä ne olisivat vain turhana painolastina. Sitä paitsi hanki kantoi niin hyvin, ettei edes omille poluilleen painellut spanieli saanut upotettua meitä lumeen.
Oli todella hiljaista. Muutama hiihtäjä ja pyöräilijä tuli vastaan, mutta muuten saimme olla yllättävänkin rauhassa. Nautin joka hetkestä; tunturituuli puhalsi voimakkaasti ja veti melkein pipon yhden maisemien vahtaamiseen keskittyneen ääliöjuntin päästä, ja taivaan ja lumen pehmeät sävyt sekoittuivat yhteen lähes saumattomasti. Aurinko lämmitti, vaikka se oli kevyen pilviharson takana. Oli ihan hirveän kaunista, niin kaunista, että yhen lapinjuntin sydän pakahtui ainakin viisitoista kertaa.
Moni tuntureiden kävijä puhuu tuntureiden huiputtamisesta ja valloittamisesta, mutta olen itse sen verran juntti, että minusta tunturit valloittavat meidät ihmiset. Siksi mie en lähde valloittamaan yhtäkään tunturia, vaan suhtaudun tuntureihin kunnioittavasti.
Olen ehkä vähän tylsä tyyppi, sillä tykkään käydä aina vaan samoissa paikoissa ja samoilla reiteillä. Mutta kotikuntani sattuu olemaan maailman kaunein – mitenkään kotia päin vetämättä – joten en ole edes pahoillani siitä, että blogissani kerron samoista paikoista aina uudelleen.
Vastaa