Äkäslompolossa paistoi aurinko koko pääsiäisen ajan. Lämpöasteet kohosivat sellaisiin lukemiin, että villakerrokset olivat liikaa merimiehen, merimiehen muijan ja yhden vauhkon spanielin kiikkuessa tuntureilla ja vaaroilla. Lunta oli vielä roimasti jäljellä, eivätkä ihan heti massiiviset lumikeot ole sulamassa. Kevät kuitenkin teki jo pääsiäisenä kovasti tuloaan Äkäslompolon suunnilla.
On aina yhtä kaunista, kun aurinko paistaa kirkkaasti puhtaanvalkoisia hankia vasten. Vaikka kaamos on lempivuodenaikani, ei kevättalven saapumisessa ja valon määrän lisääntymisessä ole mitään vikaa.
Meillä oli todella kiva pääsiäinen. Kevättalven pyhäpäivät vierähtivät nopeasti perheen ja sukulaisten seurassa, tuntureilla ja kotivaaroilla. Vuorottelimme äidin ruokapöydän ja lumikenkäilyn välillä, ja porojakin tuli moikattua.
Poroista puheen ollen minulla on uusi paras ystävä, hän on söpö pieni tyttöporo. Vähän jo pilalle hemmoteltu, mutta hän saa kaiken anteeksi. Hän syö kädestä hyvin hellästi ja osaa pistää silmänsä oikein ovelasti ihmistä syyllistävällä tavalla nälkäkuolemakytkentään – katsokaa nyt tuota viatonta ”ikinä-en-ole-saanut-ruokaa-tällä-tilalla” -ilmettä. (Tilkkunokka oli saanut hetkeä ennen kuvan ottamista syödä päivittäisen ruoka-annoksensa, eikä siis neitiä pidetä nälässä.)
Joskus nuorempana oli melkein kiusallista kertoa, että olen kasvanut porotilalla, mutta sittemmin olen tajunnut, ettei siinä mitään hävettävää ole. Päinvastoin, olen onnellinen siitä, että isäni otti minut mukaansa porosteluhommiin.
Tosin nykyään, kun asuinpaikkani on vaihtunut Kolarin kunnasta Turkuun, joutuu välillä selittämään kysyjille, että porojen kanssa eläminen on kaukana romanttisesta, lapintaikaeksotiikkahutusta – porojen kanssa eläessä koko vuodenkierto pyörii porojen ympärillä. Kesät menevät heinätöissä, talvisin ruokitaan poroja tarhaan. Kengänpohjat eivät kovin kauan puhtaina pysy, vaan saavat papanakuorrutteen. On aina yhtä haikeaa, kun oma lemppariporo ei saavukaan talven myötä tarhaan. Mutta porot ovat aika hauskoja otuksia. Ne ovat vähän pölöjä valopäitä, mutta toisaalta myös omalla tavallaan ruokkijaansa kiintyviä ja seurallisia, joskin omalaatuisia otuksia.
En ollut moneen vuoteen käynyt kotikylässäni pääsiäisen aikoihin, mutta oli aivan ihanaa kokea pitkästä aikaa kevättalven kauneus maailman parhaassa paikassa. Sesonkiaikaan tunturikylässä on aivan liikaa porukkaa – tänä vuonna tunturilössiä oli vissiin parisenkymmentä tuhatta – joten en ihan hirveästi sesonkiryysikseen ole halunnut tuppaantua. Mutta onneksi on kotivaarat, joiden suojaan voi paeta turistihälinää.
Sitä mie vain, että kotona on rohki hyvä olla.
Kukaan ei varmaan ole yllättynyt siitä, että spanieli oli ihan into piukassa hankien keskellä. Yhtenä päivänä kokoonnuimme serkkulaumalla paistamaan makkaroita ja tulistelemaan, ja spanieli nukahti porontaljaa vasten. Muuten hurtta paineli täysillä aina ulos päästyään, eikä se malttanut pahemmin ihmisiään odotella.
Tunturireissuista on tulossa omat kertomuksensa. Tämän postauksen punaisena lankana oli nähtävästi ei oikeastaan yhtään mikään, mutta joka tapauksessa olen lapinjuntti ja ylpeä siitä.
Vastaa