Viimeinkin kotikotona! Jos nyt muutenkin koti-ikävä ehtii paisahtaa välillä Yllästäkin korkeammaksi, etenkin näin lapsen myötä kaipaan yhä enemmän kotimaisemiani. Edellisen kerran olimme Äkäslompolossa vuodenvaihteessa, joten olikin jo aika päästä omille tutuille poluille ja tietenkin sukuloimaan.
Ehdimme olla Äkäslompolossa noin viikon päivät. Tällä kertaa tunturireissut jäivät harmikseni välistä – olin päivät etätöissä, ja illat menivät sukuloidessa. Aurinkoisimmat päivät menivät töitä tehden, ja vapaapäivinäni tuppasi satamaan vettä tai oli niin liukasta, ettei kaltaiseni tasapainoton hirveästi tohtinut lähteä vauva kantorepussa liukastelemaan. Yritimme käydä kotivaaroillani lumikenkäilemässä, mutta hankikanto ei oikein enää lämpöasteiden noustua ollut puolellamme.
Mutta ehtii sitä tuntureille myöhemminkin, minusta on ollut ihanaa viettää aikaa sukulaisten kanssa! Ja etätöiden tekeminenkin oli kivaa, sillä minulla oli todella kiva apulainen kuorsaamassa ja tuhisemassa vieressäni. Spanielilla on aina mummulassa hyvät oltavat, sillä juusto- ja poronlihapalvelu pelaa moitteetta, ja poronhajuiset lenkkipolut alkavat käytännössä ihan mummun pihalta.
Poroista puheen ollen yksi parhaista hetkistä oli se, kun kävimme piikan kanssa tutustumassa meidän poroihin (Arppa ei päässyt tarhaan mukaan, sillä en halua säikytellä turhaan tiineenä olevia vaameja). Isäni oli eläessään poromies, ja aina välillä iskee vähän kevyt kaiho porotilan arkea kohtaan. Tykkäsin aivan hirveästi kulkea isäni mukana luppomettällä ja käydä ruokkimassa poroja – varsinkin niitä sankareita, jotka omin itselleni lellikeiksi. Kuinka hienoa olisikaan voida opettaa omalle tytölle, millaista porosteluarki on! Tässä universumissa isäni jalanjäljissä jatkaminen ei kuitenkaan ole mahdollista, mutta ehkä jossain rinnakkaistodellisuudessa jatkan porohommissa (ja tunnistan paremmin korvamerkit – ei minusta poronhoitajaa koskaan olisi tällä merkkiosaamisella tullut).
Näin muuten poromiehen tyttärenä haluan muistuttaa, että poronhoitoalueella tulee pitää koirat aina kytkettyinä. Meilläkin spanieli kulkee aina hihnassa pohjoisessa ollessamme, sillä ystävällinenkin koira voi aiheuttaa etenkin tähän aikaan vuodesta turhaa tuhoa. Näin vasomis- ja pesimäajan lähestyessä ei voi painottaa tarpeeksi, kuinka mittavaa vahinkoa irti laukkovat koirat voivat aiheuttaa. Vain muutama päivä sitten näin Ylellä uutisen, jossa kerrottiin irti olleiden koirien raadelleen Saariselällä poron.
Poro ei ole vain puolivilli eläin, vaan se on porotilalaisille tärkeä osa elinkeinoa. Ja myös melkein perheenjäsen! Mie ainakin kiinnyin omiin lellikkeihini, ja kuinka surullista olikaan, kun oma suosikki ei enää talven tullen tullutkaan takaisin porotarhaan. Kunnioittakaa siis pohjoisessa liikkuessanne lakia ja perinteistä elinkeinoa pitämällä koirat kytkettyinä. Lisää tietoa voi lukea Paliskuntain yhdistyksen ja Metsähallituksen sivuilta.
Harvoin meillä tulee liikuttua kylänraittia pitkin, mutta nyt kävimme vaunulenkeillä ihan kylällä päin, mikä oli toisaalta ihan virkistävää vaihtelua. Pysähdyimme jopa hetkeksi ihastelemaan yhtä Äkäslompolon vanhinta rakennusta eli Tanon taloa, joka on todennäköisesti valmistunut 1870-tai 1880-luvulla. On pakko vähän keulia, että Tanon talon kohdilla sijaitsi aikoinaan Äkäslompolon ensimmäisen asukkaan, Taneli Tanelinpojan koti – kyseinen tyyppi on esi-isäni.
Mummula on selvästi kiva paikka piikan mielestä. Samana päivänä, kun saavuimme mummulaan (autojunalla Rovaniemelle), piika oppi vähän yllättäenkin konttaamaan! Kovasti neiti oli jo kotona yrittänyt päästä liikkeelle, mutta en silti osannut ajatella, että jo nyt lähdettäisiin niin vauhdikkaasti liikkeelle. Nyt kun konttaustaidot ovat hallussa, ei ipanaa pysäytä mikään.
Konttaaminen on avartanut lapsen maailmaa ihan uudella tavalla. Erityisesti houkuttelevia juttuja ovat olleet lumiharja, sihveri ja harja, kattilat ja pannut, Arwenin vesikuppi ja roskat. Ai että kun lattialta löytyvien koirankarvojen tai koiran mukana kulkeutuneiden havunneulasten tutkiminen on kivaa!
Tänään meidän on aika palata Turkuun Pietarsaaren kautta. Koti-ikävä alkaa useimmiten jo heti siitä, kun kaarran äitini pihalta pois, mutta onneksi tänne voi aina palata. Turussa on ihan kiva asua, mutta sydänjuureni ovat tiukasti tunturikunnan ytimessä, enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Olen ylpeä siitä, että minulla on niin vahva side tähän pieneen hassuun kyläpahaseen.
Vastaa