JOKIVARRESTA

Eteisessä odottaa pieni vihreä reppu, joka on vielä vähän suurempi kuin kantajansa. Repun sisään on pakattu varavaatteet, kuratossut ja pehmolelu. Reppu lähtee kantajansa kanssa huomenna ensimmäistä kertaa päiväkotiin.

Meillä alkaa huomenna aivan uusi elämänvaihe, jota olen odottanut ja myös pelännyt jopa epärationaalisen paljon. Vasta eilenhän toimme pienen naama punaisena huutavan käärön kotiin spanielin ihmeteltäväksi, ja nyt ollaan yhtäkkiä sellaisessa tilanteessa, että minun pitäisi opetella päästämään irti.

Vanhemmuus on yksi suuri paradoksi. Me vanhemmat iloitsemme jokaisesta lapsen oppimasta taidosta, olemme ylpeitä jokaisesta kehitysaskeleesta ja odotamme uteliain mielin uusia vaiheita. Mutta samalla jokainen askel vie loitommas siitä alkuhetken läheisyydestä, kun maailma oli vielä niin pieni ja turvallinen. Kun maailmassa olimme vain me.

Hän on vielä minun silmissäni ihan pieni vauva, pieni sylilapsi, ja silti hänen on jo aika astua osaksi uutta maailmaa. Valehtelisin jos väittäisin, etten olisi miettinyt monta kertaa lapseni joutuvan aloittavan päiväkotitaipaleensa aivan liian aikaisin. Eihän hän voi olla vielä valmis, sillä en ole minäkään valmis antamaan lastani vieraiden ihmisten hoitoon koko päiväksi. Minun tehtävänihän äitinä on suojella ja varjella lasta, mutta nyt ehdoin tahdoin puhkaisen kuplan ja lapseni joutuu päiväkotiin varhain.

Mutta toisaalta voi miettiä, joutuuko vai pääseekö.

Meillä on selkeästi sosiaalinen ja rohkea lapsi, joka tykkää tutkia maailmaa, leikkiä ja nähdä muita lapsia. Hän ei ole vielä ihan mahdottoman paljon vierastanut – uusia ihmisiä tavatessaan muksu tuijottaa silmiään räpsyttämättä noin viiden minuutin verran eikä puhua pukahda mitään. VIiden minuutin vieraskoreuden jälkeen muksu alkaa pöristä ja pulista. Järkipuoli minussa sanoo, että rohkea ja utelias piikamme pärjää hyvin päiväkodissa, mutta sydämeni huutaa tuskasta. Luulen, että päiväkodissa aloittaminen herättää samanlaisia tunteita monessa vanhemmassa. Ja varmasti aika monella vanhemmalla on sama tilanne kuin minulla, että mieluummin sitä jäisi kotiin lapsensa kanssa, jos vaan siihen olisi taloudellisia edellytyksiä ja verkostot kunnossa.

Huomenna meidän pieni lapsi lähtee uusien laulujen, lorujen leikkien ja tarinoiden maailmaan. Päivän jälkeen kotiin palaa toivottavasti väsynyt mutta onnellinen pieni ihminen, joka on saanut ehkä ensimmäiset ystävänsä ja ainakin tutustunut jokaiseen kiveen, oksaan, ruohonkorteen, havunneulaan, multakekoon ja muurahaiseen, joita on päiväkodin pihalla nähnyt. Pieni ihminen, joka on saanut päivän aikana uusia kokemuksia, joissa vanhemmat eivät ole olleet mukana. Se ajatus tuntuu yhtä aikaa lohduttavalta ja haikealta.

Mutta silti juuri nyt kirjoitushetkellä tuntuu suoraan sanottuna pahalta, enkä olisi valmis tähän elämänvaiheeseen. Olen hyvin tietoinen siitä, että vanhempana minun tulee nyt vain osata luottaa. Antaa tilaa, vaikka sydän haluaisi pitää vielä tiukemmin kiinni makkarajaloista ja rutistaa taapero tiukasti syliin. Ja muistaa, että rakkaus ei vähene, vaikka yhdessä vietetty aika muuttuu. Että lapsi pärjää, kasvaa ja löytää paikkansa. Että rakkaus ei katoa, vaikka jokaisesta vaiheesta on aina vähän luovuttava.

Päiväkotitaipaleen aloitus on haikeaa, mutta yritän haikeuden sijaan keskittyä toivoon; päiväkoti voi olla lapsellemme alku uusille kokemuksille, ystävyyksille ja kasvulle, joita ei voisi syntyä ilman tätä askelta.

Huomenna alkaa päiväkoti. Huomenna alkaa uusi luku, joka tuo mukanaan sekä iloa että ikävää.

Haluaisin vertaistuen hengessä mielelläni kuulla, millaisia ajatuksia päiväkodin aloittaminen on sinussa herättänyt. Miten päiväkotitaipaleen aloittaminen on sujunut?