JOKIVARRESTA

Meidän reilu yksivuotias lapsemme aloitti taipaleensa päiväkodissa, ja nyt ensimmäiset pari viikkoa uutta arkea ovat takana. Hermoilin ja jännitin päiväkodin aloitusta monta kuukautta etukäteen, ja vielä ensimmäisenä aamuna tuntui kamalan ristiriitaiselta – mikään ei ollut koskaan tuntunut yhtä vaikealta kuin oman pienokaisen, vain pari kuukautta päälle vuoden ikäisen, jättäminen ensimmäisenä aamuna päiväkotiin. Mutta samalla toivoin, että lapsi saisi päiväkodissa uusia kavereita ja kivoja kokemuksia.

Yksi tekijä jännityksessä oli se, ettemme saaneet paikkaa toivomastamme päiväkodista, vaan jouduimme tekemään paniikkiratkaisuja. Lapsemme on ruotsinkielinen, joten haimme luonnollisesti paikkaa ruotsinkielisestä dagiksesta. Teimme hakemukset hyvissä ajoin kahteen eri paikkaan, mutta saimmekin hoitopaikan kaupunginosasta, jonne kulkeminen olisi arjessamme hankalaa – erityisesti silloin, kun merimies on reissutöissä reilusti yli viikon putkeen. Lisäksi lapsi olisi joutunut jo heti ensialkuun olemaan vähän liian pitkiä päiviä hoidossa, sillä työpaikkani ei sijaitse lähelläkään kyseistä päiväkotia.

Päädyimme paniikkihakemaan paikkaa suomenkielisestä päiväkodista. Ratkaisu tuntui aluksi vaikealta ja harmitti, sillä olimme hakeneet ruotsinkieliseen päiväkotiin ohjeiden ja aikataulujen mukaisesti. Ymmärrän toki, ettei ruotsinkielistä varhaiskasvatusta voida järjestää joka kaupunginosassa, mutta silti tilanne oli meille pettymys ja aiheutti vähän solmuja arkeemme, varsinkin siksi, että puolisoni tekee paljon reissutöitä merellä, ja lapsi ei nyt saa arkeensa äidinkieltään. Minun kanssani lapsi puhuu suomea, samoin nyt päiväkodissa, ja ruotsi jää vain niihin hetkiin, kun isi on kotona.

Turkulaisille vinkki: päiväkotipaikkaa kannattaa hakea hyvissä ajoin. Kannattaa myös olla suoraan yhteydessä päiväkotiin, sillä henkilökohtainen yhteydenotto voi ilmeisesti helpottaa paikan saamista (mikä minusta on ihan tyhmää!).

Miksi lapsi päiväkotiin yksivuotiaana?

Aika monta kertaa olen ehtinyt miettiä, että lapsikulta on aivan liian pieni aloittamaan päiväkodissa. Mutta valitettavasti elämme maailmassa, jossa kaikilla ei ole vaihtoehtona jäädä lapsensa kanssa kotiin moneksi vuodeksi. Meillä ei ole valitettavasti mahdollisuutta siihen, että eläisimme vain yhdellä palkalla, eikä meillä ole täällä Turussa lainkaan sukulaisia tai tukiverkostoja. Meillä ei ole kylää kasvattamisapuna, vaan meidän kylämme on nyt päiväkoti. Kieltämättä mietin myös usein, mitä uralleni tapahtuisi pitkän poissaolon aikana – olisiko minulla edes työpaikkaa, johon palata monen vuoden tauon jälkeen. Markkinoinnissa ei pilvin pimein ole työpaikkoja tarjolla Turun seudulla.

Arvostan suuresti teitä, jotka olette voineet valita kotiäitiyden, mutta toivon, että myös muita äitejä arvostettaisiin yhtä lailla. Aina ei ole kyse suorasta valinnasta kotiäitiyden ja niin sanotun uraäitiyden välillä, vaan tämä voi olla monessa perheessä hankala kysymys.

En ole muuten itse koskaan käynyt päiväkotia, ja ehkä tämän vuoksi olen aika vahvasti introvertti. Meillä oli vieläpä se tilanne, että olin kotona isäni kanssa (isä hoiti porojaan ). Toivon, että lapsemme saa päiväkodissa hyvät sosiaaliset valmiudet ja oppii toimimaan ryhmissä, paremmin kuin äitinsä.

Miten helpottaa päiväkodissa aloittamista?

Tutustuminen rauhassa. Saimme tutustua päiväkodin henkilökuntaan, tiloihin ja toimintaan muutaman päivän ajan ennen varsinaista aloitusta. Leikimme yhdessä pihalla, keskustelimme toiveistamme ja tutustuimme ympäristöön. Se, että saimme koko perhe olla mukana ensimmäisten päivien aikana lapsen kanssa päiväkodissa, helpotti meitä kaikkia. Lapsi sai tutustua päiväkotiin, ja mie sain nähdä omin silmin, millä tavoin hoitajat ottivat muksumme vastaan.

Heipat nopeasti. Vaikka tekisi mieli jäädä sylittelemään lasta vaikka koko päiväksi ja kurkkimaan ovenraosta, miten lapsi oikein pärjää, nopeat heipat ovat paras ratkaisu. Mitä rauhallisemmin ja vähin äänin lähden, sitä helpommin pienokainenkin sopeutuu ja jää hyvin mielin leikkimään.

Luottamus henkilökuntaan. Meidän perheemme ei ole ainut perhe, jonka lapsi aloittaa päiväkodissa. Meidän pienokaisemme ei ole maailman ensimmäinen yksivuotias, joka aloittaa päiväkodissa. En ole ainut äiti, jonka sydän itkee joka aamu, kun lapsi jää päiväkodin pihalle. Päiväkodin henkilökunta näkee aloituksia kymmeniä vuodessa. Saamme halutessamme päivän aikana viestejä ja kuvia siitä, mitä lapsi päivän aikana touhuaa, ja tämä helpottaa ihan hirveästi. Ja saamme myös tukea ja vastauksia, jos tulee kysyttävää.

Armollisuus itselle. Vähän silmäkulmiin valunut ripsari ja aamun kyyneleet eivät tee minusta heikkoa, vaan äidin, jolle oma lapsi on ihan hirveän tärkeä ja rakas. Erohetkien haikeus ei tarkoita, että päätös päiväkodin aloittamisesta olisi väärä. Lapsi ei ehkä vielä osaa kertoa päivästään, mutta hänen intonsa aamulla päiväkodin nähdessään, ehkä hitusen parantuneet yöunet ja into lähteä tutkimaan päiväkodin leluja, kertovat enemmän kuin sanat koskaan voisivat.

Kun haen hänet kotiin ja pieni taapero pusertautuu syliini, muistutan itselleni, että tämä kaikki kuuluu kasvamiseen (meidän molempien). Päiväkodin alku ei ole vain luopumista. Se voi olla ihana alku uusille ystäville, tarinoille ja seikkailuille, joista tulee osa hänen elämäänsä.