JOKIVARRESTA

Meillä on talossa taapero, jolla on ikää yhden vuoden ja kolmen kuukauden verran. Taaperovuosi on vielä aika alussa, mutta jo nyt olen saanut huomata, että lapsi kehittyy suoraan silmieni edessä niin nopeasti, etten pysy muutoksissa mukana. Aivan kuin taaperon ohjelmistopäivitys tapahtuisi joka päivä, ja jatkuvasti tulee uusia ominaisuuksia, joita en osaa käyttää, eikä käyttöohjeitakaan ole. Samalla kuitenkin itsekin kehityn taaperon kanssa. Vanhempana, multitaskaajana, aikatauluttajana tai ainakin kahvin suurkuluttajana.

Listaan nyt tässä postauksessa asioita, joita olen oppinut vanhemmuudesta rakkaan taaperoni kanssa. Kuulostavatko nämä sinun korvaan tutuilta?

Aikataulut ovat lähinnä ehdotuksia

Ennen lasta saatoin suunnitella päivän minuutin tarkkuudella. Taaperon kanssa olen saanut oppia nopeasti, että aikataulut ovat enemmänkin villejä toiveita universumille. Päivän kulku määräytyy sen mukaan, kuinka paljon yön aikana eräs primadonna nukkuu, erehdynkö vaihtamaan vaipan kesken kivan leikin tai kuinka monta kivaa kiveä tai lehteä neiti löytää. Viiden metrin matka voi viedä vaikka tunnin, onhan jokainen käpy tutkittava yksitellen, jokainen muurahainen ihmeteltävä ja jokainen vesilätäkkö testattava. Ja vähän yli menneet puolukat, ne vasta kiinnostavia ovatkin! Asumme hissittömässä kerrostalossa, ja koska olemme lähestymässä MINÄ ITSE -vaihetta, vietämme tätä nykyä enemmän aikaa rappukäytävässä kuin missään muualla.

Näin aikataulujen ja suorittamisen kautta elävälle ihmiselle on tärkeää muistuttaa välillä itselleen, että myttyyn menneet aikataulut eivät tarkoita epäonnistumista, vaan ihan vaan elämää taaperon kanssa.

Elämä muuttuu hitaammaksi – ja se on hyvä asia

Jatkan vähän edellistä kohtaa. Ennen pystyin lähtemään mihin tahansa vaikka vartin varoitusajalla. Nyt en. Olen ollut aina aika hyvä aikatauluttamaan, mutta nyt taitoni laskea aikaa takaperin on vaan kehittynyt entisestään. Jos meidän pitää olla yhdeltä jossain, lasken ensin, kuinka kauan aikaa lapsen ja koiran pukemiseen ja autoon paketoimiseen menee, milloin pitää syödä, missä kohtaa vaihdetaan vaippa, miten päikkärit ajoitetaan ja lopulta mihin aikaan meidän pitää herätä, jotta ehdimme varmasti perille ajoissa. Vaikka aikataulut ovat taaperon kanssa todellakin suuntaa-antavia, en halua olla se vanhempi, joka on aina myöhässä lapseensa vedoten.

Välillä en kuitenkaan osaa varata riittävästi aikaa valmistautumiseen, rappukäytävähengailuun ja käpyjen tutkimiseen, sillä itsekin haen rytmejä koko ajan kehittyvän lapsen (ja tietenkin koiran) kanssa. Ja itse asiassa monesti ikuisuudelta tuntuvat metsä- ja rappukäytäväretket ovat oikeastaan aika ihania. Yritän muistutella itseäni pysähtymään ja tarkastelemaan maailmaa pienen lapsen silmin. En nyt tässä läheskään aina onnistu, mutta usein arjen sirkuksessa tällaiset hetket ovat niitä, joista tulee söpöjä muistoja.

Oma aika ei katoa, se vain kutistuu olemattomiin

Ennen aamuisin ehdin juoda kahvikupin hitaasti ja lukea sanomalehden rauhassa koiralenkin jälkeen. Sain käydä suihkussa useimmiten yksin – toki eroahdistusspanieli tuli välillä katsomaan, mihin mamma oli kadonnut. Mutta hiusten peseminen oli ihan elämän perusjuttu. Menin nukkumaan tasan tarkkaan, milloin itse halusin.

Nyt juon aamukahvini sitten-kun-ehdin tai sitten töissä, kun lapsi on viety päiväkotiin. Suihkussa käyminen ilman taaperoa on paras arjen ylellisyys. En ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt, kuinka taivaallista hiusten peseminen on! Aiemmin itsestäänselvyyksinä pitämäni jutut ovat taaperoarjessa muuttuneet pieniksi omiksi hetkiksi, joita olen oppinut arvosatmaan ihan eri tavalla kuin ennen. Kun merimies on töissä merellä, omia hetkiä ei hirveästi ole tarjolla. Mutta kun niitä on, otan todellakin niistä kaiken ilon irti.

Kärsivällisyys ei ole synnynnäinen supervoima

Jos haluaa nähdä, mitä zen tarkoittaa, kannattaa seurata vanhempaa, jonka taapero haluaa pukea itse sukkansa ja housunsa jalkaan, muttei missään nimessä halua tulla puetuksi.

En ole millään muotoa rauhallinen ja kärsivällinen ihminen, vaan taaperon kanssa saan testata hengitysharjoitusten tehokkuutta aika monta kertaa päivän aikana. Olen oppinut, että joskus tai siis useimmiten on helpompi antaa taaperon pukea hiekkaisia kenkiään jalkaan keittiössä ja korjata sotkut myöhemmin. Tai antaa pukea itse sukkansa nurinpäin. Tai antaa repiä vanttuut kädestä muutaman kerran matkalla dagikseen. Valitsen taisteluni: en aio taistella taaperodiktatuuria vastaan pienissä jutuissa. Energiani menee neuvotteluihin siitä, miksi taaperon arkkivihollisen eli hammasharjan vierailut kuuluvat ehdottomiin aamu- ja iltarutiineihin.

Kaikki menee vaiheissa, myös ne vaikeimmat

Yksi viikko on ihana, seuraava on yhtä hammaskipujen ja kiukun sekamelskaa. Seuraavalla viikolla taapero oppii uuden taidon, eikä uni maita ennen kuin taito on opittu, mutta sitten yks kaks maailma on taas yhtä auringonpaistetta. Haluan uskoa tai uskotella itselleni, että nämä ovat kaikki vaiheita. Viimeistään 18 vuoden päästä jo helpottaa!

Olen blogissani monta kertaa jo todennut, että luonto on paras paikka rentoutumiseen. Kun yö menee valvoessa, aamupuuro lentää kaaressa lattialle ja lapsi kiukuttelee väsymyksen vuoksi, ulos lähteminen pelastaa paljon. Lähimettä on taaperon ja koiran yhteinen seikkailupuisto ja minulle paikka hengittää. Luonto rauhoittaa koko perheen hermot!

Täydellisyys ei kuulu taapero- ja koira-arkeen

Taapero ja koira, mikä mainio yhdistelmä täydellisyyden tavoittelusta eroon pääsemiseksi. Taaperon sukkien koristama sohva, lelujen meri olkkarin lattialla ja koiran kuraiset tassunjäljet eteisessä kertovat ainakin siitä, että meillä on elämää (ja liian vähän neliöitä ja liian paljon tavaraa). Etenkin yksin ollessani yritän olla ahdistumatta jatkuvasta sotkusta. Pidän siivousvartteja joka päivä, mutta tavarat eksyvät silti vääriin paikkoihin. Välillä hävettää, että lapsen rakennuspalikoita löytyy milloin mistäkin ja etenkin sukkia päätyy mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Yritän ajatella niin, että täydellisen siisti koti ei automaattisesti tarkoita onnellista perhettä. Lämmin syli, nauru ja yhdessä vietetty aika, ei rakennuspalikoita stressaava äiti, sen sijaan kantavat hedelmää tulevaisuudessa. (Ja toki lapsi saa olla mukana siivousvarteissa ja tulevaisuudessa ehdottomasti kotitöissä mukana.)

Täydellisyyden tavoittelijana ruukasin ennen lapsen syntymistä tehdä kaiken ruokani ihan itse, mutta taaperoarki on opettanut, että välillä valmisruoka ja hätäinen pastakastike ovat täysin riittäviä. Kukaan ei kärsi siitä, että joskus ruoka tulee purkista.

Taaperot eivät kaipaa täydellisiä päiviä, vaan läsnäoloa ja yhdessä tekemistä. Olen oppinut, että tärkeintä ei ole mitä ohjelmaa päivään on pakattu, vaan se, että olen läsnä ja olen taaperon lähellä, kun hän kaipaa haleja tai haluaa selittää taaperokielellään jotain tärkeitä juttuja.

Vanhemmuus ei ole pelkkää ruusuista, ihanan höttöistä vaaleanpunaista hattaraa. Vanhemmuuteen kuuluu myös univajetta, jatkuvaa sotkua ja tunteita laidasta laitaan. Taaperovuoden aikana ainut kasvava olento ei ole lapsi, vaan myös vanhempi oppii ja kehittyy samalla, onneksi.

Olen oivaltanut, ettei minun tarvitse olla täydellinen ollakseni tarpeeksi. Vanhemmuus on välillä todella hitaasti etenevä matka, ei suoritus (merimies, kun luet tuon kohdan, älä hörähtele – olen tosissani!). Ja vaikka se on välillä sekavaa ja raskastakin, se on ennen kaikkea täynnä rakkautta, naurua ja hetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään.