En olisi ollut valmis äidiksi aiemmin. En oikeastaan edes tiennyt, haluaisinko äidiksi lainkaan. Monelle vanhemmuus on haave, itsestään selvä osa elämänpolkua, mutta minulle äitiys ei ollut missään kohtaa mikään suuri unelma, enkä mieltänyt itseäni luontaisesti äidilliseksi ihmiseksi. Näin itseni ennemmin rescuekoirien mammana kuin ihmislapsen tai useamman äitinä. Joskus parikymppisenä ajattelin, että sitten kun olen aikuinen, ehkä minulla voisi olla pari lasta, mutta enemmän janosin seikkailuja ja uusia kuvioita vaunulenkkien sijaan.
Olin sinut sen suhteen, että voisin olla ihan onnellisesti lapseton. Lapsi ei olisi onnellisen elämän tae, ja eihän se olisi edes millään muotoa ympäristöteko. Eivätkä minun geenini niin erinomaisia ole, että niitä pitäisi välttämättä siirtää eteenpäin. Koin elämäni täyttyvän rakkaudesta, matkoista ja koirankarvoista ja olin onnellinen. Tai ainakin uskoin olevani.
Sitten elämääni purjehti yksi merimies, ja huomaamattani jokin piuha aivoissani alkoi mennä solmuun. Salakavalasti ajatus omasta lapsesta alkoi muhia ja muuttui ajan saatossa kaipaukseksi. Yhtäkkiä aloin nähdä vauvanvaunuja kaikkialla, ja ajatus, jota olin pitkään pitänyt itselleni vieraana, alkoi tuntua mahdolliselta, jopa omalta. Mie, jolle vauvakuume oli vähän vieras ilmiö, haaveilin siitä, millaista elämä olisi, jos mukanamme retkillä kulkisi pieni tuhisija.
Pohdin pitkään, miten pärjäisin lapsen kanssa, sillä merimiehen töiden vuoksi olisin paljon yksin ja verkostomme olisivat satojen tai tuhannen kilometrin päässä. Mistä saisimme hoitoapua lapselle ja koiralle tarvittaessa? Pystyisinkö laittamaan lapsen päiväkotiin aikaisin, sillä meidän tilanteessamme ei olisi mahdollista jäädä kotiin vuosiksi lapsen kanssa? Näin enemmän haasteita kuin mahdollisuuksia, mutta selitin vakuuttavasti itselleni, että kaikki järjestyisi.
Olen sivumennen sanoen loppujen lopuksi aika helposti ylipuhuttavissa. Ja niin lapsi tuli, kun olin 37-vuotias.
Nuorempana en olisi ollut valmis ja kypsä vanhemmaksi, vaan minun piti ensin tutustua itseeni. Elää, kokeilla, erehtyä ja kasvaa. Minun piti saada löytää jonkinlainen tasapaino omaan elämääni ennen kuin oli lapsen aika. Ei elämäni ollut täydellisesti järjestyksessä vauvan saapuessa, sillä täydellistä järjestystä tai ajankohtaa ei ole olemassa, mutta ainakin meillä merimiehen kanssa olisi hyvä, vakaa tiimi pohjana perheen perustamiselle. Olimme siinä pisteessä elämässämme, ettei lapsi tullut paikkaamaan mitään tyhjiötä, vaan täydentämään pientä perhettämme ja tuomaan lisää sävyjä elämäämme.
Arkea ei todellakaan helpota se, ettei meillä ole laajoja tukiverkostoja. Merimies on paljon poissa, ja olen usein yksin vastuun kanssa. Se on raskasta, eikä sitä tarvitse kaunistella. Silti merimies on turvallinen tukipilari ja luotettava, kannatteleva taustavoima.
Sen sijaan yöheräilyt näin “vanhana äitinä” ovat minusta äitiyden varjopuoli, jos aivan rehellisiä ollaan. Mutta tiedän myös, että nuorempana olisin jaksanut vielä vähemmän. Olisin ehkä vaatinut itseltäni liikaa ja yrittänyt olla jotakin muuta kuin olen ja tunkea itseni johonkin täydellisen äidin muottiin. Nyt osaan edes joskus olla armollinen tai ainakin itseironinen itseäni kohtaan kaiken aivosumun keskellä.
Olen hirveän onnellinen siitä, että uskalsimme lähteä tähän hullunmyllyyn mukaan. Olen kiitollinen siitä, että saan olla äiti yhdelle pienelle touhutaaperolle (ja spanielille!). Yöheräilyt ovat rasittavia, mutta on myös hellyttävää, kuinka tiukasti lapsi käpertyy syliini ja haluaa olla lähellä. Kuinka sydän menee aina vähän sykkyrälle, kun kuuluu hento ”ääti”. Tai kuinka ihanalta taaperomahan pohjasta asti ponnahtava hekotus kuulostaa.
En ole todellakaan mikään huippuäiti. Teen virheitä, väsyn, hermostun ja epäilen itseäni. Huokailen, äyskin ja komentelen. En tuoksu pullalta, mutta tummat silmänaluseni ovat upeat. Mutta uskon, että nyt olen ainakin piirun verran parempi ja kärsivällisempi äiti kuin mitä olisin ollut nuorempana.
Onko täällä muita ”vanhoja” äitejä?
Perhekuvista kiitos Anastasialle ja newborn-kuvista Lauralle!
Vastaa