Elämäni ja arkeni on Turussa. Olen asunut Turussa jo muistaakseni yli kymmenen vuotta, ja tätä edelsi muutaman vuoden opiskeluaika Oulussa. Vaikka en ole asunut kotikylässäni vuosikymmeniin, miellän itseni ennen kaikkea lappilaiseksi, en turkulaiseksi. Kotiseutukaihoa voi olla vaikea selittää, ellei ole itse kokenut vahvaa yhteenkuuluvuutta kotipaikkaansa vielä silloinkin, kun oma osoite on toisaalla. En kaipaa pelkästään maisemia, tuntureita, lumista kotimettää tai yötöntä yötä. Kaipaan tunnetta siitä, että olen kotona.
Kaipaan hiljaisuutta ja rauhaa. Vartuin lähes kirjaimellisesti keskellä mettää, joten lapsuudessani totuin siihen, että minulla oli tilaa hengittää ja tutkia rauhassa maailmaa ilman, että muita olisi hönkimässä niskaan. Mettään ei tarvinnut lähteä erikseen, vaan riitti, että avasin oven. Porojen polut alkoivat sopivasti siinä kohtaa, missä piha loppui.
Kaupungissa ulkoilu on ihan erilainen kokemus. Onneksi asumme kivan metsäalueen liepeillä, mutta hiljaisuutta ei samalla tavalla pääse Turussa kokemaan. Liikenteen ääntä ei pääse pakoon. Työpäivän päätteeksi olisi kiva hengähtää hetki koiran kanssa metsässä, mutta useimmiten vastaan tulee joku, jonka kanssa pitää jaksaa vaihtaa muutama sana. Joskus olisi taivaallista voida vain kulkea levollisen hiljaisuuden ympäröimänä ilman, että tarvitsee olla sosiaalinen.
Kaipaan myös sitä, kuinka elämä on pohjoisessa kulkee luonnollisesti vuodenaikojen kiertokulun mukana. Elämä ei määräydy pelkästään kalenterin, työviikkojen ja juhlapyhien mukaan, vaan luonto määrittää rytmin. Vartuin porotilalla, ja kesäisin tehtiin heinää, syksyllä täytettiin pakastin marjoilla talvea varten, talvella mentiin porojen rytmissä ja sään ehdoilla. Vuodenkierto ei ole ajatus vaan käytäntö. Luonto ei ole harrastus, vaan elämä.
Kaipaan myös tuttuuden tunnetta. Omia polkuja, joita pitkin esivanhempanikin taisivat kulkea aikoinaan. Sitä, ettei kukaan kiinnitä erityistä huomiota murteeseeni ja päivittele, kuinka hassusti puhun – tai mikä pahinta, jopa matki huvittuneena tapaani puhua. Ja ehkä vähän dramaattisesti sanottuna turvallisuutta, joka syntyy, kun jokin paikka on osa sielua ja ollut jo esivanhemmille tärkeä.
Kaipaan myös kaamosta ja kunnon talvea, vaikka tiedän, että täällä Turun seudulla ei kovin moni talven ystävä ole. Mutta minusta kaamoksessa on oma maaginen rauhansa. Kaamos Kolarissa on kaunis aika, jolloin saa nauttia luonnon hiljaisuudesta ja upeista sävyistä. Sydäntalvella pakkanen paukkuu puissa, lumi narskuu kenkien alla ja hengitys huuruaa. Talvi ei ole minulle välivaihe, vaan se on kaunis vuodenaika.
En kaipaa kotikylääni siksi, että elämäni Turussa olisi huonoa. En juuri nyt osaisi edes ajatella muuttavani takaisin pohjoiseen, enkä oikein usko koskaan enää asuvani kotikylässäni. Ehkä sitten eläkkeellä. Mutta minusta kotiseutukaiho on kaunis asia. Se kertoo siitä, että kotikyläni on jäänyt asumaan sydämeeni, vaikka olen muuttanut pois.
Vaikka elämäni on muualla, sieluni asuu edelleen kotiseudullani.
Vastaa