Meän kaksivuotiaamme on löytänyt uuden harrastuksen.
En puhu nyt jalkapallosta, vaikka kesällä pallon potkiminen serkkujen ja enon kanssa olikin aika korkealla taaperon to do -listalla. Emme ole käyneet kertaakaan muskarissa, taidekylvyissä tai missään jumppajutuissakaan.
Meillä asuu kaksivuotias, joka on henkisesti eläkeläinen, ainakin harrastustensa perusteella. Rakas lapsemme on hyvin vahvasti innostunut mustikoiden ja puolukoiden pomimisesta. Ihan kuin seitsemänkymppinen äitinikin!
Mutta häätyy sanoa, että olen harrastusvalintaan aika tyytyväinen, sillä onko mitään parempaa tekemistä kuin kuljeskella kaikessa rauhassa mettässä ja välillä pysähtyä poimimaan marjoja?
Tässä kohtaa huomautan, etteivät meillä marjat sankoon asti ehdi, vaan taapero pitää huolen, että kaikki marjat päätyvät suoraan puskista vatsaan.
Kyllä me ehdimme kunnon marjastukset muutaman vuoden päästä aloittaa, mutta juuri nyt nautin suuresti siitä, että marjastus taaperon kanssa tarkoittaa sitä, ettei tarvitse saada yhtään mitään järkevää aikaan. Suorituskeskeiselle ihmiselle marjastus tarkoittaa yleensä sitä, että pakastimeen pitää ehdottomasti saada marjat koko vuodeksi. Taaperon kanssa tavoite on vähän toinen. Ihmettelemme hassun näköisiä sieniä, kuuntelemme lintujen laulua, yritämme nostaa valtavan kiven paikaltaan (en tiedä, minne taapero haluaa kiviä siirtää) ja istahdamme jokaisen kannon päälle. Ja sitten löytyy kiva puolukkarypäs, josta taapero nappaa välipalansa.
Tällaiset hetket ovat minusta niin ihania, että jopa kaltaiseni suorittajan sydän pakahtuu. Toki itkupotkuraivareilta ei voi välttyä, ja välillä mettäretket tuovat lähinnä ylimääräistä stressiä, mutta suuressa kuvassa luonnossa oleminen yhdessä on parasta, mitä tiedän.
Eikä siinä vielä kaikki: minun ei tarvitse keksiä taaperolle mitään ohjelmaa, vaan mettä hoitaa sen puolestani. Mettässä lapsi tekee jatkuvasti jännittäviä löytöjä. Mustikoita, puolukoita, käpyjä, kiviä, keppejä, muurahaisia ja milloin mitäkin. Lapsi saa kulkea omassa tahdissaan ja antaa vaan mielikuvituksen lähteä laukalle.
Olen aiemmin blogissani pohtinut, kuinka paljon luonto antaa lapselle. Luonto kehittää luovuutta ja motorisia taitoja. Luonnossa kuljeskelu rauhoittaa ja vahvistaa lapsen itseluottamusta. Haluaisin myös lisätä, että luonnossa oleminen muistuttaa meitä aikuisiakin siitä, että me olemme vain pieni osa luontoa.
Ja sitten vielä yksi juttu. Meillä marjastamassa ei ole vain yksi innokas harrastaja, vaan taaperon peesissä kulkee touhukuono. Arwen ei sinällään ole koskaan osoittanut erityistä kiinnostusta marjojen poimimiseen, mutta mettässä spanieli on onnellisimmillaan.
Niin miekin.
Lapsen kanssa metsässä liikkuessa huomaa helposti, kuinka vähäisistä aineksista syntyy hyvä retki. Vaikka emme lähtisi kauas tai en suunnittelisi jotain jännittävää ohjelmaa, mettä riittää oikein hyvin.
Vastaa