Minusta tuntuu, että olen oikeasti laama.
Hiukseni ovat aina takussa, kaulani on pitkähkö, olen tehokas kantojuhta ja olen tukevampi mutta lyhytkarvaisempi kuin alpakka. Osaan temppuja. (Näin kuvataan laamoja Suomen alpakka-ja laamayhdistyksen sivuilla.)
Jos en ole laama, olen sitten ainakin edellisessä elämässäni ollut laama.
Siksi olinkin todella otettu, kun sain syntymäpäivälahjaksi merimieheltä lahjakortin, joka oikeuttaisi laamojen rapsuttamiseen, ruokkimiseen ja yleiseen laamailuun Hutkon laama- ja eläintilalla. Hutkon tila sijaitsee Pukkilassa, joten ajattelimme ajoittaa laamailuretkemme Tuska-festaroinnin yhteyteen, koska Turusta pääsee junalla Helsinkiin, Helsingistä bussilla Porvooseen ja Porvoosta laamaparatiisiin pyöräillen. Näin jälkikäteen ajateltuna logiikkamme tuntuu aavistuksen verran ontuvalta, mutta reissusuunnitelma tuntui ennen matkantekoa todella hauskalta ja nerokkaalta.
Niinpä pyöräilimme kaiken kaikkiaan noin 74 kilometriä mäkisessä maastossa paijataksemme laamoja. Välillä käy vähän sääliksi merimiestä. Sääliksi kävi reissun jälkeen myös omia pakaroitani.
Joka tapauksessa me pyöräilimme paijaamaan laamoja, mutta samalla pääsimme tutustumaan myös tilan muihin eläimiin. Sain pidellä sylissäni aivan pikkuriikkistä karitsaa, tutustuin hurmaavaan ja hellyyttä kaipaavaan sonniherraan, meinasin ratsastaa auringonlaskua kohti Aapo-muulin kanssa ja totesin, että kanan höyhenpeite on untuvaisen pehmeä (ihanko totta, voisi joku lohkaista). Kanit sulattivat sydämeni, possupariskunnasta puhumattakaan. Huomasin, että vuohet ovat todella omanarvontuntoisen oloisia kavereita.
Vieläkin tunnen luissani asti, kuinka kuvassa arvokkaasti poseeraavan vuohen arvosteleva katse osuu sieluuni.
Luonnollisesti hätyyttelin paikallisia kissoja, kuinkas muuten. Olen melko varma, että Nenna-kissan ja minun välille kehittyi ainutlaatuinen symbioottinen suhde, minkä kunniaksi otin todella taiteellisen ja modernistisen taidekuvan. Tätä on kuulkaas osaaminen!
Mutta laamat, voih. Perustuslakiin pitäisi lisätä pykälä, joka määräisi jokaisen kansalaisen velvollisuudeksi paijata edes kerran elämässään laamoja. Alpakatkin käyvät.
Laamailusessioon osallistuvien keski-ikä tuntui kipuavan noin seitsemään ikävuoteen, joten hyvin lyhkäisen hetken ajan koin olevani yhtä hukassa kuin Turun linnan tonttukierrokselle osallistuessani vuosia sitten – en ollut perehtynyt tonttukierroksen sisältöön tarpeeksi, vaan paukaisin paikan päälle vain havaitakseni, että kierros oli suunnattu ehkä 25 vuotta minua nuoremmille. Ihmettelin lippua ostaessani, miksi kassatyöskentelijä varmisteli, olinko todellakin liikkeellä yksin.
Toivuin hetkellisestä yli-ikäisyyden tunteesta noin kahdessa ja puolessa sekunnissa, sillä eläimet ovat ihania ja olen vahvasti sitä mieltä, että laama- ja tilakierrokselle voi osallistua ihan kuka tahansa. Eläinten touhuamisen seuraaminen ja otusten paijaaminen ovat parhaimpia konsteja arjen kiireiden keskellä rentoutumiseen. Käydessäni kuvia läpi huomasin, etten ollut ainut laamailuun osallistunut henkilö, jolla oli joka kuvassa hymy korvissa.
Epäilen, että mies hankki lahjakortin ihan vaan verukkeeksi. Kuva-aineistosta ei välittyne, kuinka onnellinen hymy herran huulilla karehti, mutta uskokaa pois, tyyppi oli onnensa kukkuloilla.
Yritin ottaa paikallisesta jengistä kivan yhteiskuvan, mutta tyypeillä oli parempaa tekemistä, kuten mussuttaminen, märehtiminen ja mulkoilu.
Päivä vierähti siis rattoisasti laamoja ja muita suloisia otuksia ihmetellen. Eläintilalla käyminen ei ole vain taaperoille suunnattua toimintaa, vaan eläinterapia on yleisesti ottaen kaikille sovelias tapa viettää elämää.
Yhteenvetona siis totean, että eläintilalla oli mukavan kodikas tunnelma, ja eläimet nyt ovat aina hyvää seuraa.
Vastaa