Varkaankurun luontopolku sijaitsee aivan Äkäslompolon retkeilyreitistön sydämessä, Kellostapulin kupeessa. Vaikka pituudeltaan polku on varsin lyhyt – noin kolme ja puoli kilometriä –, alueen luonto on rikas, runsas ja todella rehevä. Kävelyn aikana ei ehdi pitkästyä, sillä polun varrella voi nähdä lehtometsää, suloisia tunturipuroja, mahtavia kuusia, viehättäviä pihlajia, jykeviä keloja ja hempeitä kukkia. Taustaäänenä kuuluu kosken pauhantaa ja lintujen kujerrusta.
Paikoitellen Varkaankurun seutu on niin rehevän lehtoista, että näky on kuin suoraan lastenkirjasta, jossa kerrotaan peikkojen asuttamasta satumetsästä. Kauniissa miljöössä liikuskellessa näkee niin paljon kaikenlaista mielikuvitusta kutkuttavaa, etten ihmettele vuosisatoja sitten ihmisten uskoneen vakaasti maahisiin, tonttuihin, haltioihin sun muihin olentoihin.
Ainutlaatuisen Varkaankurusta tekee kasviston ja linnuston laajuus; alueella viihtyvät monet harvinaisiksi tai jopa uhanalaisiksi käyneet kasvi- ja eläinlajit, kuten raidantuoksukääpä. Väinönputket, hiirenportaat, tuomet ja raidat värittävät polkua. Jos tuuri käy, voi bongata koskikaran tai virtavästäräkin. Varkaankurun laavun tuntumassa on melko varmasti kuukkeleita, varsinkin jos rapisuttaa eväspussia.
Yksi kauneimmista kasveista on hento ja siro lehtotähtimö, joka varovaisesti kurkistelee puiden katveessa. Tosin metsäkurjenpolvikin on aina yhtä kaunis.
Varkaankurun polku on suhteellisen helppokulkuinen, ja paikoitellen reitille rakennetut pitkospuut tekevät patikoinnista vielä sujuvamman. Jonkin verran nousua kurusta tunturiin päin kulkiessa toki on.
Reitti on selkeästi merkattu opastein ja viitoin. Aloituspisteeksi voi valita Kellokkaan, luontokeskuksen, josta saa opastusta esimerkiksi alueen luontopolkuihin, vaellusreitteihin ja luontotietoon liittyen, ja rakennuksessa on myös kahvila. Noin parin kilometrin päässä Kellokkaasta sijaitsevat Varkaanlammen putoukset, joiden tuntumaan on rakennettu laavu.
En ollut moneen vuoteen käynyt Varkaankurussa, kun heinäkuisen lomani aikana päätin poiketa polulla. Varkaankuru, jonka jo luulin vuosien saatossa kolunneeni läpikotaisin, oli aivan yhtä kaunis ja mielikuvituksen laukkaamaan pistävä tutkimuskohde kuin aiemminkin. Tunturien syleilyssä oli mukava tehdä matkaa.
Lintujen satunnaisen laulun ohella koskien pauhu ja pienten tunturipurojen pulina olivat ainoat äänilähteet Varkaankurussa kulkiessani. Välillä teki mieli pistää silmät kiinni ja pysähtyä muutamaksi sekunniksi vain kuuntelemaan. Kiire kaikkosi mielestä saman tien. Vedestä syntyvät äänet, olipa sitten kyse kohinasta tai liplatuksesta, rauhoittavat levottomankin mielen.
Vastaa