Sitä voisi ajatella, että koko ikänsä suht likellä Aakenustunturia asuneena olisin käynyt naapurikunnan tunturin poluilla useampaankin otteeseen. Melkein hävettää myöntää, mutta enpä ole. Matkailu naapurikunnan tuntureille kuitenkin tunnetusti avartaa, varsinkin kun naapurikunnan tunturista avautuu kiva näkymä kotikunnan tuntureille.

Olen tainnut eräänkin kerran todeta blogissani, että jokainen tunturi on oma yksilönsä. Vuosikausia olin haaveillut Aakenuksen millä tahansa reitillä piipahtamisesta ja ehtinyt rakennella vaikka minkälaisia mielikuvia tunturista, mutta Aakenus oli vielä enemmän. Loputon, massiivinen ja ylväs.

Aakenus muistuttaa muodoltaan vähän väsähtänyttä spanielia, joka retkottaa verhon takana pitkää pituuttaan puolikylkiasennossa, mutta tunnelma Aakenuksella on spanielin epämääräisiä touhuja huomattavasti rennompaa.

Aakenuksella on useampia reittejä, mutta helteestä johtuen me tyydyimme vain käymään Moloslaella ja kuljimme samaa reittiä takaisin. Esimerkiksi Totovaaran reitti vaikuttaa kivalta, ja Aakenuksen voi kulkea tunturin päästä päähän, mikä on seuraava haaveeni. Nyt tukalan ja hikisen kuumana päivänä koiran kanssa riitti vähän lyhyempi reitti, mutta nähtävää oli silti.

Aakenuksen korkein laki, Pallilaki on 565 metrin korkuinen. Muita huippuja ovat Moloslaki ja Vasalaki. Aakenus ei suinkaan sijaitse Äkäslompolossa, kuten joskus olen kuullut todettavan. Äkäslompolo on Kolarin kunnassa sijaitseva kylä, josta löytyy myös Ylläs, joka on tunturi (eikä kylä, kuten monesti olen kuullut todettavan). Aakenus puolestaan kuuluu Kittilän kunnalle. Tämä siis selvennykseksi.

Lähdimme kipuamaan Aakenusta päin Totovaaran parkkipaikalta, mutta esimerkiksi Pyhäjärveltäkin pääsee kiikkkumaan tunturiin. Kulku Totovaarasta päin kävi helppoa sorapolkua pitkin. Toki nousua on – yllättävä käänne, kun tunturista on kyse – mutta hellepäivänä valuneet, loputtomat hikipisarat olivat kaiken väärti. Vain lyhyen matkan noustuamme tunturin rinnettä ylös sai jo fiilistellä vihreitä metsiä, vaaroja ja eri muotoisia tuntureita kaukana horisontissa.

Aakenuksella on muisto toisen maailmansodan ajoilta. Saksalainen kuljetuskone osui lumitolskussa Moloslakeen, ja myöhemmin suomalaiset puolestaan räjäyttivät lentokoneen kappaleiksi. Nykyisin lentokoneen rippeitä on nähtävillä Aakenuksella, ja alueelle johtaa polku.

Me emme tällä kertaa lähteneet tutkimaan lentokoneen muistoja, vaan keskityimme tunturiin. Moloslaen kulmilla on kivikkoista ja kanervikkoista, kuruja ja lakeja mutta loputon Aakenuksen lakien muodostuma ketju, aava tunturimaisema puhuttelee sieluani.

Vähemmän sieluani puhuttelevaa oli kyyn bongaaminen yhdestä kanervapuskasta. Tai Arwen sen bongasi – onneksi spanielimme elekieli on sen verran suurieleistä, että ehdin huomata kyyn ja spanielin kohtaamisen ajoissa. Ja onneksi spanielikin kaikessa tarmokkuudessaan ymmärsi varoa. Ja onneksi kyytä ei pahemmin kiinnostanut, mitä me teimme, vaan se fiilisteli vaan pehmeää kanervikkoa ja auringon lämpöä.

Arwen on loistava patikkakumppani, joka nauttii retkistä ja uusista poluista. Jos jossain olen elämässäni onnistunut, olen tainnut manipuloida koirani aika hyvin tunturispanieliksi. Eipä siinä tainnut tosin olla hirveästi yhdelläkään osapuolella hirveästi vaivaa.

Niin se vaan on, että tunturi on minun sielunmaisemani. Rakastan tunturituulta ja äärettömyyttä. Ja sitä, kuinka pieneksi ihminen saa tuntea itsensä ikivanhojen, loputtomien tuntureitten sylissä. Olen kotona tuntureilla.