VR yllättää useimmiten vähemmän positiivisesti ja yleensä vähintään tunnin myöhästymisellä tai korvaavien bussikyytien odottamisella paahtavassa helteessä, mutta välillä tapahtuu ihmeitä. Kesälomalla pläräsin syksyn junalippuja ihan vaan seku vain, ja kappas, sain ihan Kolariin menevään junaan ja makuuhyttiin edullisen junalipun. Niinpä syyskuun puolivälissä, kun merimies lähti merille, mie ja koira lähdimme kohti kotimaisemia. (Luonnollisesti sekä menomatkalla että palatessa juna oli aikataulusta myöhässä tunnin, mutta se ei ole mikään yllätys.)

Kenellekään ei ole tainnut käydä epäselväksi, että olen todella kotiseutukeskeinen ihminen, joka kaipaa vähän väliä kotikylän suojiin. Vaikka olen asunut Turussa jo yli kymmenen vuotta, en määrittele itseäni lainkaan turkulaiseksi, vaan juureni ovat tiukasti Äkäsjoen varrella. Siinä tietyssä kohdassa, jossa Äkäsjoki menee kivasti mutkalle ja kuohuu iloisesti eteenpäin matkatessaan.

En ollut moneen vuoteen käynyt Äkäslompolossa ruskan aikaan, mutta nyt ehdin viettää reilun viikon kotimaisemissani sukuloiden ja tutuilla poluilla kulkien. Päivät vierähtivät etätöissä, mutta hyvin ehdimme koiran kanssa käydä kuuntelemassa joen virtausta ja tarkkailemassa syksyn etenemistä lounastauoilla ja työpäivien päätteeksi. Vaikka merimiehen mukana olen oppinut rakastamaan merta, kyllä jokivarresta karanneen sydän sykkii vielä vähän eri tavalla, kun vieressä virtaa tuttu joki.

Ruska ei ollut ihan vielä ryöpsähtänyt valloilleen, mutta ruskaturisteja oli jo roimasti liikkeellä. Ei ihan hirveästi tehnyt mieli lähteä villisilmävauhkomielen (Arwenilla alkoi sopivasti juoksut) kanssa häiriköimään muita liikkujia, joten pysyttelimme lähinnä omilla nurkillamme. Eikä se kyllä yhtään haitannut, suosituille reiteille ehtii sesongin ulkopuolella.

Vähän kuitenkin piti larpata turistia. Arwenilla on Äkäslompolossa muutama lempipaikka, joista ehdoton suosikki taitaa olla lintutorni. On aika suloista, että jos lähdemme kiertämään Äkäslompolonjärveä, koira kiskoo ihan takuuvarmasti lintutorniin.

Arwen rakastaa myös jänkiä. Taisin kiskoa jokaisella lounastauolla kumpparit jalkaan ja lähteä koiran peesissä suota kohti, mikä ei kyllä mitenkään harmita.

Ihan vaan vinkiksi kaikille walesinspringerspanielin hankkimisesta haaveileville, että kumpparit tosiaan tulee tarpeeseen. Jos walesin kanssa lähtee mettään, ei kovinkaan usein kuivin jaloin kotiin palaa. Waleseilla on pettämätön kyky löytää vesistö missä tahansa.

Kun kävin ottamiani kuvia läpi, tajusin kuvanneeni aika monta sientä, enkä edes tykkää sienistä ainakaan ruokalautasella. Mutta kuvauskohteina sienet ovat söpöjä!

Sen sijaan lappapuuro on suurta herkkuani, etenkin äidin valmistamana.

Lähes joka päivä satoi vettä, mutta itse asiassa rakastan sadetta! Vaikka toki auringonvalo on ihmiselle elintärkeä juttu, minusta on aivan ihanaa kävellä sateisessa metsässä tai käydä juoksemassa sateen ropistessa. Sitä paitsi sateen jälkeen auringonlaskut ovat erityisen upeita.

Muutama päivä kotona vierähti aivan liian nopeasti, mutta kyllä soon niin, että kotona ihmisen on rohki hyvä olla.