Vauvan ensimmäinen joulu meni rennosti. Hekotellen, sukuloiden, erittäin hyvin syöden ja vähän hampaita tehden. Äidin sylissä hangessa tarpoen ja talvea fiilistellen.
Meillä jouluvalmistelut käynnistettiin lapsuudessani jo marraskuun lopulla, kun äiti leipoi ensimmäiset joulutortut. Kuusi ja pirtti koristeltiin joulukuosiin tosin vasta aatonaattona, mutta itse mieluusti aloitan jouluttamisen hyvissä ajoin, jotta ehdin nauttia joulusta tarpeeksi. Aattoiltana sitten saa rentoutua konvehtirasia sylissä sohvanpohjalla.
Minusta joulunalusaika on vuoden kohokohta, joten tulevaisuudessakin haluan rakentaa joulua vähitellen ja hyvissä ajoin oman tyttöni kanssa. Odotan jo innolla tulevia jouluja ja yhdessä leipomisen perinteen jatkamista. Sama se sotkulle, kunhan saa tehdä yhdessä. Minulle joulu on nimenomaan yhdessäoloa ja yhdessä tekemistä.
Sain kunnian tehdä tänä vuonna piparit. Vähän lipsahti liikaa pomeranssinkuorta taikinaan, mutta jos nyt kevyt omakehu sallitaan, hyviä näistä tuli. Sen sijaan piparien koristelussa taaperokin saisi parempaa jälkeä aikaiseksi, mutta tavoitteeni on oppia tekemään joku päivä sellaisia pipareita, ettei tarvitse ihan hirveästi hävetä.
Äidin rinkilät maistuvat aina niin hyviltä! Onko jossain muualla Suomessa rinkiläperinne voimissaan?
Meillä on yksi jouluperinne, jota en olisi vielä moneen vuoteen halunnut osaksi jouluamme. Kävin haudalla viemässä isälleni ja isovanhemmilleni kynttilät aatonaattona. Samalla kävin mutkan Kolarinsaaren vanhan kirkon suunnilla pitkästä aikaa. Vanha kirkko rakennettiin Engelin arkkitehtitoimiston tekemien piirustuksiin pohjautuen vuonna 1818.
Aattona piika sai päälleen pukluttomat ja vähän fiinimmät vaatteet, itse taisin hiihtää legginseissä ja imetyspaidassa, vaikka olin aikonut olla vähän vähemmän peikkomainen näky aaton kunniaksi.
Arwen sai päähänsä sarvet. Koiran innostuneisuus oli sen verran tapissa, että kärsimystä ei pitkitetty, vaan sarvet katosivat kuvan ottamisen jälkeen odottamaan seuraavaa joulua.
Äkäslompolossa on ollut aivan älyttömästi porukkaa (kuinkahan paljon näin pieneen kylään mahtuu väkeä), mutta onneksi omilla poluilla sai olla ihan rauhassa ja nauttia hiljaisuudesta. Jouluna oli tavattoman lauhaa – vain muutama pakkasaste.
Kaipa sitä on tulossa vanhaksi, kun lapsuuden joulut ovat olleet muistikuvien mukaan kylmiä ja kauniita. (En sentään hiihtänyt kouluun.) En näin vähälumisia ja lämpimiä jouluja kovin monta muista kokeneeni, vaan neljänkympin pakkaset olivat näillä leveysasteilla arkea.
Jouluaattoon kuuluu kanelilla maustettu riisipuuro. Minulla ei ole oikein mitään jouluruokia, joita joulupöydästä täytyisi ehdottomasti löytyä, mutta riisipuuro on ehkä kaikkein mieluisin perinneherkku. Ehkä uudeksi perinteeksi tulee jouluhalko, jonka leivoin nyt ensimmäistä kertaa ja onnistuin! Yhdistelin eri reseptejä ja taisin löytää toimivan kaavan, ja ehkä lisään ohjeen blogiin asti.
En syö kinkkua, hyh, mutta äiti vuoli tänä vuonna ruokapöytään poronkäristystä, joka oli poromiehen tyttären mielestä niin hyvää!
Joulu on kiva. Ei mulla muuta.
*Kuvien rusettipanta, papukaijalelu ja pusero on saatu osana brändilähettiläsyhteistyötä Happy Parrotin kanssa.
Vastaa