JOKIVARRESTA

Vaikka vastasyntynyt on suloinen ja ihanalta tuoksuva tuhiseva mötikkä, minusta parasta on huomata, kuinka vauva oppii uusia taitoja, kehittyy, ja keksii uusia keinoja ilmaista itseään. Meidän muksun täytettyä yhdeksän kuukautta totesin, että nyt oli vauvavuoden paras hetki päällä, mutta melkeinpä pyörrän puheeni: 10 kuukauden kohdalla tapahtuu jotain aivan erityistä. Tässä blogipostauksessa listaan syyt, miksi kymmenen kuukautta on vauvavuoden paras kohta.

Kymmenkuukautinen osaa jo niin paljon, mutta kaikki on silti uutta ja ihmeellistä.

Meidän neiti on todella innokas konttaaja, ja oikeastaan synnytyslaitokselta lähtien hän on ollut kiinnostunut ihan kaikesta. Käsipaperitelineet ja lamput olivat yhdessä vaiheessa parasta ikinä, mutta nyt perspektiivi on vähän jo laajentunut. Rattaissa ollesaan piikan vakioasento on se, että hän istuu niska etuojossa ihan muina ullataalasmoina ja kyttää kaikkea mahdollista tuulessa huojuvista puista ja linnuista vastaantuleviin koiriin ja ihmisiin. Tässä ikävaiheessa kehitys etenee hirveän nopeaa tahtia, mutta lapsi jaksaa ihmetellä yhtä paljon jokaista uutta kohtaamaansa asiaa. Kaikki maailmassa on vielä pienen mielestä jännittävää ja kiehtovaa!

Välillä tulee turhautumisen hetkiä, kun neiti haluaisi oppia uuden taidon aivan just nyt saman tien – esimerkiksi nyt olisi hirveä hinku päästä kävelemään. Öisinkään ei oikein malttaisi nukkua, vaan harjoitella liikkumista (tosi kiva herätä kolmelta yöllä siihen, että tyyppi ähisee ja kitisee pinnasängyssään ja yrittää kaikin voimin nousta ylös). Mutta ai että sitä riemua, kun uusi taito on hallussa!

Kun vauva innostuu, koko vauva tutisee.

Kun meidän neiti innostuu, koko pieni kroppa päälaen töyhtöstä makkarajalkoihin tärisee. Varpaat viuhtovat joka ilman suuntaan ja kädet vispaavat akselinsa ympäri. Ihan pikkuvauvana ollessaan piika ähisi suloisesti imetyksen alkaessa, ja sama äännähdys kuuluu yhä, kun ipanan mielestä tapahtuu jotain ylitsepääsemättömän hauskaa. Kymmenkuukautisen ilo ja innostus on kertakaikkisen suloista seurattavaa.

Vauvan oma persoona kehittyy koko ajan

Joka päivä neidillä on uusia ilmeitä, eleitä ja ennen kaikkea ääniä. Bäbäbään ja papapapapan lisäksi meidän tenavan lemppariääni juuri tällä hetkellä on kiljuminen niin kovaa, että varmaan koko Turku kuulee, mitä neidillä on kerrottavanaan. Tyyppi muuten tietää jo tasan tarkkaan, mitä hän haluaa – ja antaa hyvin suoraa palautetta, jos asiat eivät mene hänen toivomallaan tavalla. Meillä siis osataan jo koetella rajoja (ja aika paljon äidin kärsivällisyyttä).

Äänteistä puheen ollen neiti on jo alkanut kovasti harjoitella sanoja. Kannoin lastani lähes kymmenen kuukautta, kehoni ruokki häntä raskauden ajan, ja symnytyksen jälkeen yritin parhaani mukaan saada imetyksen toimimaan. Kaikki tämä, jotta hänen ensimmäinen sanansa olisi PAPPA.

Olen todella iloinen merimiehen puolesta.

Vauva viihtyy vielä äidin sylissä ja tykkää pusutella.

Piikalla on hyvin vahva tahto, mutta onneksi sen vastapainoksi piika tykkää hirveästi halaamisesta ja pusuttelusta. Ensimmäiset kuukaudet ipana nukkui lähes kaikki unensa joko minun sylissäni tai kainalossani, ja vaikka välillä olisin halunnut edes hitusen omaa tilaa, koin sylittelyn tärkeäksi. Nyt neiti osaa nukkua jo omassa pinnasängyssään, mutta äidin syli onneksi kelpaa, jahka vaan tutkimusretkiltä ehtii halailla. Tai ainakin maissinaksuista tahmea naama ja tahmatassut on kiva mätkäistä äidin poskea vasten.

Mikään ei ole ihanampaa kuin se, että saan painaa pienen lämpimän palleron ihan kiinni ja pussailla vauvan poskia. En halua ajatellakaan päivää, jolloin äidin syli ei enää kiinnosta piikaa.

Vauva ei tarvitse vielä hirveästi leluja.

Emme ole hirveästi hankkineet uusia leluja, vaan lähinnä olen haalinut kirppareilta kirjoja ja tietty olemme saaneet kummeilta, perheeltä ja ystäviltä lahjoiksi kaikkea kivaa. Hyvä niin, sillä meidän neidin lempparileluja ovat spanielin peppukarvat, isin soittimet, kapustat, kattilat, kenkälusikka, kengät, Koiramme-lehti, pahvilaatikot ja roskat. Painotan erityisesti viimeksi mainitsemaani.

Roskat. Ovat. Elämä.

Vauvan hekottelee mahanpohjasta asti.

Vauvan nauru on hassu ilmiö. Äidin sydän menee ihan mutkalle ja solmuun, kun vauva hekottelee aivan mahanpohjasta asti. En ole vielä ihan oppinut täysin, millainen huumorintaju meidän muksulla on, mutta vähän erikoinen se ainakin on. Esimerkiksi ylösalaisin maailman katsominen on jotenkin erityisen hauskaa, ja välillä kutittamisella saan vauvan hekottelemaan hervottomasti. Seuraavassa hetkessä aiemmin hauskat jutut eivät sen sijaan huvita vauvaa yhtään.

Vauvavuosi on tähän mennessä ollut täynnä univajetta ja ihan jäätävää väsymystä, mutta myös niin paljon rakkautta. Haluan pitää kiinni tästä ikävaiheesta, vaikka odotan jo innolla ensimmäisiä askelia ja yhteisiä tutkimusretkiämme. Mutta just nyt nautin tästä, että vauva ei pääse vielä ihan hirveän lujaa eteenpäin, vaan vielä tenava malttaa pysähtyä ihmettelemään maailmaa (tai ainakin roskia). Ja äidin syli on vieläkin turvapaikka, kun väsyttää tai harmittaa.