JOKIVARRESTA

Vauvavuosi on ihanaa, maitohuuruista ja suloista aikaa, mutta myös aikamoista sekoilua ja palapelin palasten loksauttamista – varsinkin, jos vauvakuplaan sotketaan vielä ilmiö nimeltä työ. Palasin vanhempainvapaalta töihin, kun vauvani oli melkein seitsemän kuukauden ikäinen. Meille oli merimiehen kanssa selkeää jo raskausajasta lähtien, että jakaisimme vanhempainvapaan puoliksi. Näin myös hän saisi viettää vauvan kanssa tiivistä aikaa ja rakentaa omaa suhdettaan pienokaiseen jo varhaisessa vaiheessa.

Minulle paluu työelämään oli ristiriitainen kokemus. Tietenkin olisin halunnut olla lapseni kanssa yhdessä mahdollisimman pitkään ja nähdä läheltä, kuinka maailman ihanin pieni ihminen oppii uutta ja kehittyy päivä päivältä. Samalla olen sittemmin huomannut, että työ tuo arkeeni omanlaista merkitystä ja vaihtelua. Silti on ollut hetkiä, jolloin olen miettinyt, palasinko töihin varmasti oikeaan aikaan vai liian aikaisin.

Vaikka edelleen joka aamu tuntuu vähän haikealta lähteä lämpimältä tuoksuvan lapsen luota, olen ylpeä siitä, että mieheni haluaa pitää vanhempainvapaansa. Ja vaikka en ehkä pidä itseäni mitenkään uraorientoituneena tyyppinä, oli aika kiva palata töihin oltuani kahdeksan kuukautta kotona. Ja ihan kiva, että joku toinen saa nyt nauttia temperamenttisen neidin protesteista, kun ruokapalvelu pelaa liian hitaasti (sillä ruoan pitää tulla neidin pulloposkien eteen välittömästi, jotta hän voi täysin coolisti vaan olla syömättä).

Vastakkainasettelu kotiäitien ja työssäkäyvien äitien välillä on turha

Koen jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, etten ole lapseni kanssa kotona. Yhtenä päivänä Instagramissa tuli vastaan video, jossa joku äiti selitti tosissaan, kuinka äidin jääminen kotiin on valinta. No, tavallaanhan se on, mutta minusta tuntuu, että kotiäitiys on valinta äideille, joilla ei ole taloudellisia esteitä kotiinjäämiselle.

Jos jotain inhoan äitiyspuheissa on se, että luodaan vastakkainasettelua kotiäitiyden ja työssä käymisen välille ja etenkin siitä näkökulmasta, että uraäiti on yhtä kuin lapsensa hylkäävä ihmishirviö, joka aiheuttaa muksulleen elinikäisen pelon torjutuksi tulemisesta. Sellainen tunnekylmä pahatar, joka vain sysää lapsensa jonkun toisen hoidettavaksi!

Kuinka toivonkaan, että vanhemmuuden ympärillä pyörivät keskustelut olisivat jo sallivampia ja aidosti tasa-arvoisia. Olemme toivon mukaan siirtyneet maailmanajassa sellaiseen kohtaan, että miehen tärkein tehtävä ei ole edustaa perhettään yhteiskunnassa ja olla perheen ainut elättäjä, vaan erilaiset roolit toimivat eri perheissä. Että naisen paikka ei ole vain kaitsemassa lapsia essu päällä ruoka valmiina miestä varten. Että äidit eivät joutuisi tuntemaan syyllisyyttä töihin paluusta, eikä isien tarvitsisi turhaan perustella haluaan jäädä kotiin. Voitaisiinko jo normalisoida se, että meistä äideistä moni käy töissä esimerkiksi siksi, että jostain on pakko saada rahaa tai että äiti tykkää käydä töissä? Ja että moni isä (tai toinen vanhempi) haluaa olla kotona lapsensa kanssa?

Miten saada kalvava syyllisyyden tunne nitistettyä?

Syyllisyyden tunne on painanut mieltäni koko ajan ja etenkin nyt, kun päiväkodin aloittamiseen on vain muutama kuukausi jäljellä. Syyllisyyden tunteet ovat nousseet esiin myös siinä mielessä, että välillä on sellainen tunne, etten oikeastaan ole riittävän hyvä missään. En ole kotona lapseni kanssa eli en ole hyvä äiti. Univajeisena en ole hyvä työntekijäkään. Äitinä olemisen ja työssä käymisen yhdistelmä on välillä väsyttävä, joten aina en jaksa olla hyvä puoliso saati koiramamma. Pitkän työpäivän jälkeen en jaksa aina olla pullantuoksuinen ja super empaattinen äiti, joka jaksaa iloita jokaisesta rakennuspalikan lentokaaresta, Pupen leipomasta synttärikakusta tai kimaltelevista My Little Pony -poneista, joiden juhlat näyttävät yhden kirjan perusteella siltä, että avaruuskakkua on vedetty kaksin käsin. Tai kavioin.

Syyllisyyden tunnetta torppaa hyvin se, että uskon vakaasti siihen, että meidän muksulle tekee hyvää saada viettää aikaa molempien vanhempiensa kanssa. Minulla on ihana aviomies, joka on loistava isä ja joka todella haluaa viettää lapsensa kanssa aikaa. Lapsi on hellissä käsissä isin ja koirasiskon kanssa, mikä on kaunis ajatus.

Miten meillä toimii arki, kun olen töissä?

Työskentelen sisällöntuotannon ja viestinnän asiantuntijana, ja työni on onneksi hyvin joustavaa. Voin tehdä etätöitä, ja vaikka työaikani sijoittuu toimistoaikaan, pystyn aikatauluttamaan päiväni melko vapaasti. Tämä on ollut suuri helpotus lapsi- ja koira-arjen kaaoksen keskellä.

Lisäksi olen hyödyntänyt kertyneitä lomapäiviä niin, että olen tehnyt nelipäiväistä työviikkoa. Näin työelämään paluu on ollut huomattavasti pehmeämpi, ja aikaa perheelle on jäänyt enemmän. Muutenkin nelipäiväinen työviikko on minusta toimiva ratkaisu – hyvinvointi parantuu ja työmotivaatio kasvaa, kun aivot saavat kolme vapaapäivää. Lisäksi koen nelipäiväisen työviikon tehostavan työntekoa, sillä työtehtävät tulee saada pakettiin tiiviimmässä aikarajassa. Olen itse asiassa tykännyt tästä!

Jos ajatus töihin paluusta vanhempainvapaan jälkeen tuntuu raskaalta, kannattaa keskustella esihenkilön kanssa työn joustomahdollisuuksista. Olisiko mahdollista tehdä lyhyempiä työpäiviä, aloittaa nelipäiväisellä viikolla tai vaikka työskennellä osittain eri vuoroissa? Miten työtä saisi tehostettua niin, että lyhyempi työpäivä voisi olla toteutettavissa? Pienikin jousto voi tehdä arjesta sujuvampaa. Toivottavasti työmarkkinat alkavat muuttua siten, ettei vanhemmuutta nähdä esteenä, vaan ajanhallintaa, priorisointikykyä ja myös empatiaa opettavana.

Olen myös oppinut yhden uuden asian: en venytä enää työpäiviä, jotta ehdin tehdä asian, jonka ehdin tehdä aivan hyvin seuraavana päivänä. Toki kiireasiat hoidan tunnollisena ihmisenä mahdollisimman nopeasti työpöydältä pois, mutta vedän tarkemmat rajat työelämän ja vapaa-ajan välille. Haluan kotiin perheeni luo ajoissa, työ saa olla juuri nyt toissijainen.

Miten imettämisen ja työt saa yhdistettyä?

Koska näin niin paljon vaivaa imetyksen sujumiseen edes jollain tavalla, en halunnut katkaista imetystä töiden vuoksi. Ratkaisu tähän oli pumppaaminen. Kyllä, kaivoin esiin rintapumpun, jonka koin aiemmin olevan pahansuopien voimien keksimä helvetinkone. Olin jo kertaalleen ehtinyt lopettaa pumppaamisen kokonaan, sillä imetyksen ja pumppaamisen yhdistäminen alkoi olla vähän uuvuttavaa – en oikein ehtinyt muuta yhdessä vaiheessa tehdä kuin pumpata tai syöttää muksua. Nyt kun lapsi ei ollutkaan notkumassa maitobaarin tiskillä koko ajan, olikin aika helpottavaa saada pumpata pahimmat paineet pois. Pumppasin aina erillisessä huoneessa samalla, kun tein töitä. Hands free -pumppu oli tässä ihan loistava ratkaisu (tosin en tiedä miten, mutta jotenkin se meni rikki kesken erään pumppaussession, eikä siitä enää toennut).

Käytän imetyksestä nyt imperfektiä, sillä imettäminen alkoi vähetä yhdeksän kuukauden kieppeillä, kun pieni maitorauhastakiainen kiinnostui enemmän kiinteiden ruokien mussutuksesta. Kaiken imetystuskan jälkeen olen vaan ihan älyttömän ylpeä siitä, että sain imetyksen (ja pumppaamisen) sujumaan näinkin pitkään!

Rutiinit helpottavat arkea

Tarkat rutiinit ja suunnitelmallisuus sujuvoittavat arkeamme. Olemme merimiehen kanssa molemmat vähän rutiinieläimiä, ja meillä on aika tarkka työnjako siitä, kuka tekee mitäkin. Vanhempainvapaalla oleva vanhempi on luonnollisesti enemmän vetovastuussa kodin askareista, mutta tietenkin omaa aikaa on saatava. Mie hoidan aamu- ja iltarutiinit, ja haluan viettää lapsen ja koiran kanssa mahdollisimman paljon aikaa illalla kotiin palatessani. Merimies on vastuussa nukutuksista ja vauvan yökukkumisista, jotta mie saan levättyä seuraavaa työpäivää varten. Yritän parhaani mukaan auttaa viikonloppuisin.

Rutiinit ovat olleet meille pelastus, sillä ensimmäiset vauva-arjen kuukaudet menivät aikamoisessa väsymyksen sumussa hitusen tyytymättömän vauvan kanssa. Vauva ei nukkunut muuten kuin sylissäni tai meidän vieressämme, eikä aina nukkunut sylissäkään. Syöminen on ollut oma savottansa. Arjen rytmittäminen ja rutiinit ovat auttaneet meitä taapertamaan eteenpäin univajeesta huolimatta ja pitämään aivot kutakuinkin toimintakykyisinä.

Vauvavuosi ja työt

Vauvavuoden ja työn yhdistäminen ei ole helppoa ja yksinkertaista. On päiviä, jolloin kaikki tuntuu sujuvan mallikkaasti, mutta sitten on myös niitä hetkiä, kun sydäntäni kalvaa syyllisyys ja haluaisin vaan jäädä kotiin nuuhkuttamaan unihiekalta tuoksuvaa piikaa. Mutta samaan aikaan koen, että töihin palaaminen on tehnyt aivoilleni hyvää. Ennen kaikkea on ollut ihanaa seurata vierestä, kuinka tiivis suhde vauvan ja merimiehen välille on syntynyt.

Jos siekin mietit töihin palaamista, paras vinkki, jonka voin antaa, on kliseinen mutta toimiva: armollisuus ja lempeys itseä kohtaan. Kaikessa ei tarvitse eikä voi onnistua täydellisesti. Välillä ei edes jaksa yrittää onnistua täydellisesti. Mutta riittää, että tekee parhaansa ja muistaa kuunnella omaa jaksamistaan.