JOKIVARRESTA

Sinne se hujahti, vauvavuosi. Elämäni mullistaneet 365 päivää. Heinäkuussa meän piika vietti ensimmäisiä synttäreitään, mikä sai minut pysähtymään ja pohtimaan, miten ensimmäinen vuosi äitinä meni ja mitä opin itsestäni. Vauvavuosi oli intensiivinen ajanjakso vaikeine ja ihanine hetkineen ja suurine tunteineen. Äitiys on nostanut esiin puolia, joita en tiennyt edes olevan olemassa, ja koen myös muuttuneeni jo nyt ensimmäisen vuoden aikana.

Jaksan enemmän kuin itse uskon

Yksi tärkeimmistä opeista vauvavuoden aikana oli se, että jaksan enemmän kuin uskalsin kuvitella. Unet jäivät todella vähiin (aika monena yönä sain nukuttua ehkä parista kolmeen tuntia, hyvässä lykyssä neljä), ja saimme nauttia itkuhuudoista ihan joka ilta. Välillä univajeessa aivot olivat niin sumuiset, että jälkikäteen ihmettelen, miten selvisin ja varsinkin, kun palasin työelämään vauvan ollessa puolivuotias.

Mutta selvisin ja jaksoin! Ehkä vähän uuupuneena, rikki ja väsynein aivoin ja vauvan kuolan sävyttämät vaatteet päälläni, mutta olen vielä kutakuinkin toimintakykyinen. Tavaroita löytyy yhä vääristä paikoista, esimerkiksi kerran pudotin puhelimen vessanpyttyyn, mutta minulla on välillä puhtaat vaatteet päällä ja puhtaat hiuksetkin!

Äitiys määrittää minua

Äitiys on muuttanut minua ja koen, että parempaan suuntaan. Minusta lapsen tupsahtaminen kuvioihin mullistaa elämän – vierastan vähän ajatusta, että elämä pysyisi tasan tarkkaan samanlaisena elämän eri vaiheissa. Mutta vauva ei mullista elämää negatiivisesti. Koen, että äitiys on vahvistanut käsitystä siitä, kuka olen, mitä haluan ja miksi, ja millaiset arvoni ovat. Olen oppinut, mitä tarvitsen ja mikä elämässä on tärkeää. Äitiys on auttanut minua määrittelemään paremmin paikkani maailmassa.

Olen äiti ja aivan hirveän onnellinen siitä! Ja olen myös yhtä lailla onnellinen siitä, että olen myös niin paljon muutakin – esimerkiksi se, että minulla on työpaikka, on minulle tärkeää. Vaikka töihin palaaminen vauvan ollessa puolivuotias hirvitti, on ollut vaan hyvä juttu, että merimies on saanut olla kotona lapsen kanssa ja muodostaa hänen kanssaan vahvan siteen. Ja mie puolestani olen päässyt käyttämään aivojani eri tavalla. Äitiys määrittää minua, mutta minussa on muitakin kerroksia.

Tarvitsen omaa aikaa

Rakastan yhteisiä hetkiä lapsen ja koiran kanssa. Minusta on ihana tutkia muksu sylissä metsän ihmeitä, auttaa pientä kävelemään oppimisessa ja harjoitella ipanan kanssa pianon soittoa. Sydämeni sulaa, kun ajattelenkin, että yksi pieni ihminen tarvitsee vielä niin kovasti äidin syliä. Mutta myönnän, että kaipaan omaa aikaa ja tilaa. Edes vaikka kahvikupillisen ajan ilman, että minun tarvitsisi koko ajan olla tuntosarvet pystyssä ja silmät selässä seuraamassa, mihin lapsikulta keksii tökätä sormensa tai mitä hän pistää suuhunsa. (Useimmiten taapero ei vapaaehtoisesti pistä suuhunsa ainakaan ruokaa, vaan mieluiten roskaa. Uskomatonta, kuinka tarkasti hän saa pinsettiotteella pienimmätkin roskamurut noukittua lattialta, mutta oikeaa ruokaa on vaikea syödä.)

Olen sitä mieltä, että välillä on vain hyväksi, että vanhempi on hetken aikaa pois ja saa hengähtää hetken. Näin jaksaa olla läsnäoleva. Ja jaksaa ehkä paremmin muksun jokailtaiset punkkianarkia-aariat.

Perfektionismi ei kuulu vanhemmuteen

Olen suorittaja, aikataulujen orja, rutiinien rakastaja ja kontrollifriikki. Elän kauhuskenaarioiden kautta ja varaudun ihan kaikkeen. Ennen kaikkea olen parantumaton täydellisyyden tavoittelija – meinasin esimerkiksi jättää tämän postauksen kuvat, joissa olen pihalla lapseni kanssa, julkaisematta, koska taustalla on kottikärryjä ja hiukseni ovat miten sattuu ja kaikkea, vaikka tykkään hirveästi kuvien tunnelmasta ja muistoista, jotka palaavat mieleeni kuvia katsellessani.

Vanhemmuudessa rutiinit ja suunnitelmallisuus ovat hyviä elementtejä, mutta suorituskeskeisyys ja perfektionismi eivät oikein kuulu ainakaan vauva-arkeen. En nyt vieläkään ihan täysin pysty elämään ilman lankojen raivokiskomista tiukasti käsiini, mutta ehkä välillä osaan höllentää otettani ja ymmärtää, että en voi hallita kaikkea, ja hyvä niin. En vauvan unirytmiä, kiinnostusta ruokaa kohtaan, energiatasoa tai mielialaa.

Epävarmuutta oppii (noh, oppinee) sietämään

Äitinä oleminen on jatkuvaa epävarmuutta. Teenkö oikein? Onko tämä hyväksi lapselle? Miksi kaikki muut näyttävät pärjäävän minua paremmin? Enkö vaan osaa olla luontevasti äiti? Vauvavuoden aikana opin luottamaan omaan vaistooni. Siihen, että minä tunnen oman lapseni. Että minä riitän. Että hyvä äitiys ei ole täydellisyyttä, vaan jatkuvaa mokailun ja jatkuvan oppimisen kehää, jota reunustaa valtava määrä rakkautta.

Olen välillä vähän liian empaattinen ja herkkä (voin kuulla mielessäni, kuinka merimies hörähtelee tämän kohdan lukiessaan). En pysty katsomaan uutisia itkemättä, enkä varsinkaan Avaraa luontoa, koska pienet söpöt minkä-lajin-tahansa-pennut joutuvat aina johonkin kamalaan kiipeliin! Äitiys on välillä tällaiselle murehtijalle jopa stressaavampaa kuin Avaran luonnon pienten pentujen kiipelitilanteiden katsominen. Ihastelen nukkuvaa myttystä ja mietin, kuinka suloinen ja ihana lapsi meillä on. Ja jos lapsi nukkuu kaksi tuntia putkeen, hermoilen, onhan ipanalla varmasti kaikki hyvin. Kai se hengittää?!

Äitiys on ihmeellinen asia. Se on kokonaisvaltainen, stressaava ja välillä armoton kokemus. Mutta myös parasta, mitä elämässäni on tapahtunut. En voi ennustaa, millaisia vuosia on vielä tulossa, mutta yhdestä asiasta rohkenen olla aika varma: olen kiitollinen, että saan olla äiti juuri tälle pienelle ihmiselle.

Haluaisin mieluusti kuulla teidän kokemuksianne äitiydestä. Miten se on muuttanut sinua?