JOKIVARRESTA

Kuvittele itsesi 20 vuoden taakse. Millainen elämäntilanteesi oli tuolloin ja mistä haaveilit? Mitä elämässäsi tapahtui, ennen kuin kaikki alkoi asettua paikoilleen? Aloin yhtenä marraskuisena iltana pohtia, kuinka oman elämäni palapelin palaset tuntuvat viimein loksahtaneen paikoilleen monien elämänvaiheiden jälkeen. Tässä on siis minun aikajanani ja kaiken kaikkiaan 20 vuotta (herranjumala), viisi elämänvaihetta ja kuvaus matkastani, joka on vienyt minut pienestä kotikylästä suurten haaveiden kautta kohti parempaa tasapainoa ja itseni näköistä elämää.

20 vuotta sitten

Olin valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin ja vain odotin, että pääsisin suureen maailmaan, jonnekin mahdollisimman kauas pois ihan tylsäksi mieltämästäni kotikylästä. Tuppukylästä, jossa kaikki tunsivat toisensa ja olivat sukua keskenään. Jossa ei tapahtunut koskaan mitään jännittävää. Unelmoin asuvani jossain hienossa kaupungissa kerrostaloasunnossa, jonka keittiössä olisi keltaiset seinät ja aina kauniita leikkokukkia pöydällä. Paloin halusta näyttää koko maailmalle, että minulla olisi osaamista ja intoa menestyä. Mitä menestys minulle tarkoitti, en oikeastaan tiennyt, mutta nuoruuden itsevarmuudessa halusin valloittaa ja pelastaa vähintäänkin koko maailman.

15 vuotta sitten

Viimeistelin gradua Oulussa pienessä opiskelijakämpässäni, jossa oli siniset muovilattiat, ja haaveilin kansainvälisestä työstä, jossa voisin hyödyntää kielialan tutkintoani. Työpaikkoja ei lama-ajan Oulusta oikein humanistille löytynyt, joten päädyin pitämään välivuoden kotikunnassani ennen kuin lähdin Turkuun opiskelemaan lisää. Työpaikan löytämisen vaikeus turhautti, mutta jotenkin jaksoin silti uskoa siihen, että löytäisin vielä paikkani elämässäni. Odotukseni elämän suhteen olivatkin vielä ehkä vähän lapsekkaan korkealla. En osannut haaveilla parisuhteista tai perhekuvioista, vaan urapolusta ja mukavan haastavasta työstä. MIeluusti sellaisesta, jossa voisin ihan ite vähintään pelastaa koko maailman.

10 vuotta sitten

Minulla oli vähän nolo blogi, johon latasin ihan ihmeellisiä kuvia ja kirjoitin silkkaa tajunnanvirtaa ilman tietoa SEO:sta tai viraaleista sometrendeistä. En vielä tiennyt, mutta elämässäni ei ollut ihan paras mahdollinen jakso, vaikka jaksoin uskotella itselleni olevani onnellinen. Löysin pari kuvaa kutakuinkin näiltä ajoilta, ja kuinka hassulta tuntuu nähdä itsensä muutama harmaa hius vähempänä, muutama vaatekoko pienempänä, mutta niin epävarmana ja vielä vähän sivupoluilla.

7 vuotta sitten

Työtilanteeni meni vähitellen parempaan suuntaan, mutta vieläkin etsin omaa paikkaani. En olisi ikinä osannut kuvitella, kuinka elämäni kulku ottaisi ihan uuden suunnan, kun törmäsin erääseen merimieheen. Hän oli niin cool ja itsevarma, että ajattelin heti, ettei meidän suheeraamisestamme nyt kertakaikkisesti tulisi yhtään mitään. Mutta elämä ei pahemmin ruukaa kysellä, mitä ihminen on mieltä uusista käänteistä. Onneksi annoin elämän kuljettaa mukanaan, sillä ihan hyväksi tyypiksi tuo merimies on osoittautunut.

5 vuotta sitten

Asuimme merimiehen kanssa jo yhdessä, meille muutti spanieli ja elämässäni oli tasapainoa, vakautta ja rauhaa, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Arjen rytmit soljuivat ja elämä tuntui asettuneen uomiinsa. Tuntui luontevalta ajatella, että tällaista elämämme olisi aina. Myös työkuviot menivät vähitellen toivomaani suuntaan, vaikken ollut ihan vielä sellaisessa työssä, josta olin haaveillut.

Toki en olisi mie, jos sisälläni ei olisi kytenyt pieni uteliaisuus ja halu kasvaa edelleen. Minulla oli hirveä halu oppia, kokeilla uutta ja nähdä, mihin elämä minut vielä veisi. Halusin elämältäni vielä enemmän, mutta samanaikaisesti minusta tuntui, että olin oikeassa paikassa – minulla oli elämässäni turvallisuutta. Upea kumppani ja söpö (mutta ihan käsittämättömän kahjo) spanieli.

3 vuotta sitten

Isän poismeno kolahti ja sai elämässäni aikaan lumivyöryn. Aloin hakeutua silloisesta työstäni pois. Onneksi, sillä päädyin lopulta työhön, jossa olen juuri nyt ja saan tehdä sitä, mitä rakastan eniten: kirjoittaa! Ja tavallaan nuoruudenhaaveeni on toteutunut, sillä työssäni on kansainvälisiäkin elementtejä. En pelasta työkseni maailmaa, mutta ehkä siihenkin vielä tulee mahdollisuus jonain päivänä.

Läheisen hyvästely sai myös tajuamaan, kuinka aika on todellakin rajallinen ilmiö. Koin, että oli tärkeää tarttua hetkeen ja tehdä merkityksellisiä valintoja. Päätimme mennä naimisiin ja järjestimme ihanat lämminhenkiset häät, jotka muistuttivat minua siitä, että elämä jatkuu ja kauniista hetkistä saa nauttia.

2 vuotta sitten

Tein raskaustestin. Aluksi siinä näkyi vain hyvin vahvasti yksi viiva, ja olin jo varma, että tulos oli negatiivinen. Mutta juuri kun olin heittämässä testitikkua roskiin, huomasin toisen, hennon viivan ilmestyneen tikun päähän. Se hetki muutti kaiken. Viiden minuutin sisään ehdin kokea varmaan enemmän erilaisia tunteita kuin monena päivänä yhteensä. Järjetöntä iloa, liikutusta, onnellisuutta, paniikkia, pakokauhua, järkytystä ja ennen kaikkea huvittuneisuutta omasta reaktiostani. Rehellisyyden nimissä huvitti myös merimiehen reaktio, sillä tyyppi meni täysin hämmennyksiin, kun negatiiviseksi julistamani testitulos olikinkin ehkä mahdollisesti positiivinen.

Nyt

Asumme yhä samassa kerrostaloasunnossa, jossa aloitimme yhteisen elämämme. Mutta nyt lattialla lojuu koiran ja taaperon leluja, eteisessä on pieniä kenkiä ja jääkaapin ovessa on taaperon ensimmäisiä piirustuksia. Elämässä on melua, kiirettä, naurua ja ihan loputonta univajeessa sähläämistä, mutta myös uudenlaista rauhaa.

Saan tehdä työkseni sitä, mitä rakastan. Olen parisuhteessa, jossa tunnen olevani kotona. Olen saanut perustaa perheen parhaan ystäväni kanssa. Meillä on lapsi ja koira, yhteisiä haaveita ja toiveita. On vähän lällyä sanoa näin, mutta maailmani on juuri nyt tässä. Ja luulen, että jokainen elämänvaiheeni on ollut tärkeä askel kohti sitä, mitä juuri nyt koen. Ne ovat olleet kuin risteyksiä tai sivureittejä, jotka kuitenkin ovat ohjanneet minut pääväylälle. Jokainen askel epätoivosta vääriin valintoihin ja toiveista odotukseen ovat johtaneet minut juuri tähän hetkeen. En enää haaveile suuren kaupungin sykkeestä tai urapoluista, vaan päinvastoin – haaveilen hitaammasta ja luonnonläheisestä elämästä.

Miltä sinun aikajanasi näyttää? Mitä sanoisit 20 vuotta sitten eläneelle itsellesi? Mikä sinun aikajanassasi olisi sellainen hetki, jota et vaihtaisi pois?