Parin vuoden perusteella uskallan väittää, että äitiys muuttaa ihmistä enenmän kuin ennen äidiksi tuloa osaa varautua. Toki ennen lapseni syntymää ajattelin, että elämäni ja prioriteettini muuttuisivat lapsen myötä täysin, olihan jo koirankin hankkiminen tuonut elämääni lisää vastuita ja velvollisuuksia mutta myös syvyyttä. Mutta pystyinkö hahmottamaan, kuinka helposti äitiyden suohon voisi humpsahtaa? No en todellakaan. Olin polleasti ajatellut, että olisin äiti, joka ei hukkaisi omaa itseään ja persoonaansa äitiyden myötä. Karmalla oli kustannuksellani hauskaa.
Olen oppinut, että väkisinkin persoona muovautuu vähitellen uusiksi, kun on vastuussa pienestä ihmisestä, joka on täysin riippuvainen hoitajistaan. En olekaan enää vain Maarit, vaan ensisijaisesti äiti. Neuvolassa, päiväkodissa tai leikkipuistossa olen ennen kaikkea yhden hömppästiinan äiti. Päivän aikataulut perustuvat ensisijaisesti tietenkin lapseni ja koirani tarpeisiin, ei minun. Vaikka kuinka työpäivän jälkeen väsyttäisi, minulla on kaksi luontokappaletta huollettavana.
Äiti on kaunis nimitys, johon sisältyy niin paljon rakkautta, lämpöä, vastuuta ja ylpeyttä. Mutta välillä mietin, muistavatko muut – tai muistanko edes itse – että olen jotain muutakin. Että minulla on omia ajatuksia ja haaveita, jotka eivät liity kurahousuihin, kaupasta ostetun völipalasmoothien laadun murehtimiseen tai siihen, kuinka päiväunien pituus vaikuttaa yöuniin. Että kaipaan välillä hiljaisuutta, yksinoloa, kirjoittamista ja keskusteluja muista aiheista kuin muumeista. Ja että haluan edelleen kasvaa, oppia uutta ja innostua eri jutuista.
Arki pienen lapsen ja koiran kanssa on täynnä rutiinien toistoa. Elämä täyttyy vähän salakavalasti velvollisuuksista, nukuttamisista, lenkeistä, keinusta, sotkuisesta keittiöstä ja ainaisesta kiireestä niin tehokkaasti, ettei omalle minälle välttämättä jää enää tilaa.
Mutta en halua unohtaa kokonaan itseäni äitiyden myötä. Tarvitseeko lapseni täydellisesti uhrautuvaa äitiä, joka katoaa muiden tarpeisiin? En usko. Lapseni tarvitsee aikuisen, jonka identiteetti koostuu muistakin osista äitiyden lisäksi. Haluan näyttää lapselleni esimerkkiä siitä, että omista unelmista saa pitää kiinni ja että unelmien eteen pitää tehdä töitä. Rakkaus ei tarkoita itsensä unohtamista tai laimimlyömistä.
Minun kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että haluan käydä töissä (ja pidän työstäni). Lähden joskus yksin tai koiran kanssa kävelylle. Puhun muistakin aiheista kuin päivähoidosta. Yritän pitää kiinni asioista, jotka muistuttavat minua siitä, kuka olin ennen äitiyttä ja kuka olen yhä. Aina se ei ole helppoa, joten kirjoitan tämän postauksen muistuttaakseni itseäni siitä, etten hukkaisi itseäni vaipparalliin.
En kaipaa takaisin aikaan ennen lasta, mutta en halua rakentaa identiteettiäni niin kapeaksi, että siihen mahtuu vain yksi rooli, vaikka se minulle tärkein rooli olisikin. Ja uskon siihen, että tyttärelleni on ihan tervettä nöhdä äidissään eri puolia.
Vastaa