Viimeinkin viime vuonna pääsin käymään kunnolla patikoimassa Aakenuksella, Kittilän kunnan puolella sijaitsevalla tunturilla. Koska merimies seilasi tuolloin merellisemmissä maisemissa, eikä päässyt mukaan, päätin merimiehen puolesta, että seuraavan kerran kotiseuduillani käydessämme lähtisimme Aakenusta kohti.
Blogin otsikosta lienee helppo päätellä, että suunnitelmani toteutui – yhtenä heinäkuisena päivänä köröttelimme naapurikunnan puolelle.
Aakenus kuuluu Pallas-Ylläs-kansallispuistoon, mutta ei siis sijaitse Kolarissa Äkäslompolon tai Ylläsjärven kylässä, vaan Kittilän puolella. Aakenus näyttää kauempaa katsottuna loputtoman pitkältä tunturikasalta, ja Aakenuksella onkin lakialueita useampikin. Korkein näistä on 565 metrin korkuinen Pallilaki. Tarkemmin tunturista olen kirjoittanut viime vuonna, mutta nyt lähinnä fiilistelen Aakenusta.
Jätimme auton taas Totovaaran parkkipaikalle, mutta Pyhäjärveltäkin pääsee kipuamaan Aakenukselle. Totovaarasta voi jatkaa myös Haavepaloa kohti. Yksi suurimmista patikointihaaveistani on kulkea Aakenus ihan päästä päähän jonain syksyisenä päivänä. Näin kesälläkin tunturimaisema on kaunis, mutta ruskan loistossa luonnon upeus mielestäni vain korostuu!
Totovaaran kierros on Ylläksen kesäreittikartassa merkattu keskivaativaksi tai vaativaksi. Vaikka alkumatkasta reitti on sorapolkua, muuttuu se kivikkoiseksi tunturin lakiosuuksilla. Kannattaa siis laittaa jalkaan riittävän tukevat jalkineet ja katsoa, mihin astuu, varsinkin jos patikkakokemusta ei ole taustalla.
Kittilästä alun perin lähtöisin oleva äitini kuvailee Aakenusta ”karuksi”, ja tämä on aika hyvä tiivistelmä massiivisen tunturin tunnelmasta. Aakenuksella aika tuntuu pysähtyvän. Näkymät naapurikuntien tuntureille ilahduttavat kulkijaa.
Kun lähdimme liikkeelle, kaikki sääkanavat lupasivat auliisti aurinkoista ja sopivan lämmintä säätä, mutta jossain Vasalaen ja Moloslaen välimaastossa alkoi ripsottaa vettä. Idästä alkoi lipua hidasta tahtia sen verran tummien pilvien kompania, ettemme lähteneet pidemmälle reitille. Toisaalta edellispäivän Keimiö-patikka painoi sekä koiran että ihmisten tassuissa, joten huipulla haahuilu riitti tällä kertaa. Seuraavalla kerralla tarkoituksemme on käydä tutustumassa Junkers-romuihin, vaikkei niitä enää hirveästi ole jäljellä.
Luotan todella paljon mutuun, kun liikumme tuntureilla. Vaikka sääennusteiden perusteella patikointiolosuhteet olisivat täydelliset, voi ilma muuttua tunturimaastossa nopeastikin. Välillä on hyvä katsoa puhelimen sijaan ihan taivaalle ja tarkkailla, millaista pilvimassaa on tulossa vastaan. Pari kertaa olen tehnyt täyskäännöksen tunturissa ihan varotoimenpiteenä, sillä on typerää uhmata suurempia luonnonvoimia luulottelemalla itselleen olevansa esimerkiksi ukkosilmaa vahvempi.
Arwen pääsi nyt toistamiseen haistelemaan Aakenuksen tuoksuja, ja hyvin näytti neidillä menevän. Edellisvuonna oli spanielin makuun vähän liian kuumat oltavat, mutta nyt pilvisenä ja vähän sateisena päivänä oli selkeästi lennokkaampi askellus. Ensimmäistä kertaa käyttöön päässyt koirareppu ei hidastanut tassujen pontevaa kulkua.
Minullakin oli uusi reppu käytössä. Olen jo tovin harkinnut ergonomisemman päivärepun hankkimista, ja kun bongasin Deuterin naisille suunnitellun päivärepun sopivasti tarjouksesta, päätin ottaa sen testiin. Ainakin näin luisuharteisen ja suht lyhyen naishenkilön mielestä reppu on todella toimiva, joten suosittelen testaamaan (tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan omakustanteisesti olen reppuni hankkinut).
Jokaisella tunturilla on mielestäni ihan omanlaisensa tunnelmansa ja viehätyksensä. On ehkä käynyt ilmi, että rakastan tunturimaisemaa, mutta Aakenuksen kohdalla painotan erityisesti sitä, että patikointiin kannattaa ehdottomasti varata mieluummin liikaa kuin liian vähän aikaa. Näissä maisemissa haluaa varata muutaman hetken ihan vaan upeiden näkymien ihailuun. Aakenus on aina kiva!
Vastaa