Skibotn eli Yykeänperä on Storfjordin kuntaan ja Tromssan ja Finnmarkin lääniin kuuluva kylä, joka sijaitsee Jäämeren tuntumassa Lyngenin vuonon (Yykeänvuono) rannalla. Kilpisjärveltä on matkaa Skibotniin 50 kilometriä.

Vaikka monena kesänä toiveemme ja aikomuksemme on ollut käydä rajan vuoristoisemmalla puolella, on se jotenkin aina jäänyt. Kun pääsen kotiseuduilleni, haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa perheeni kanssa, kotirannassa, kotituntureilla. Mutta nyt tänä vuonna päätimme toteuttaa haaveemme ja käydä tarkistamassa, onko ruoho vihreämpää rajan toisella puolella. Olin käynyt Skibotnissa edellisen kerran lapsena, eivätkä hatarat muistikuvani Skibotnista olleet yhtään ajan tasalla. Muistin kyllä Jäämeren tummansinisen sävyn, jäiset vuorenhuiput ja kauniit vuonot, mutta mielessäni Skibotn oli suurempi ja vilkkaampi. Muistan myös nähneeni hevosia, tosin en enää muista, missä päin tarkalleen olimme liikkeellä tai olenko yksinkertaisesti keksinyt koko hevoshomman. Joka tapauksessa vuorten ympäröimä Skibotn ei ole mikään metropoli, vaan vakituisia asukkaita kylässä on alle viisisataa. Matkaajien suosima paikka kuitenkin on, päätellen matkailuajoneuvojen määrästä. Eikä se ole mikään ihme, koska onhan Skibotn suoraan kuin satukirjasta!

Suomen ja Norjan rajan ylitettyämme havaitsimme, että maisema muuttuu tyystin vain muutama kilometri rajasta. Skandien reunalla sijaitsevat Kilpisjärven uhkeat tunturit muuttuvat Norjan puolella jyrkiksi, lumihuippuisiksi vuoriksi, upeiksi vuonoiksi ja laaksoiksi. Jäämeri kimmeltää hohtavan sinisenä, ja lämpimänäkin päivänä ilmanala on laaksossa raikas. Minusta tunturimaisema ei silti kalpene vuorten rinnalla, vaan minusta molemmat ovat yhtä ainutlaatuisen kauniita luontoäidin taideteoksia.

Ajelimme ensin huvin vuoksi Skibotnista pohjoiseen ja vain fiilistelimme maisemia. Jaloittelu muutaman tunnin automatkan päätteeksi kuitenkin houkutteli, ja suunnitelmissamme oli kevyt kävelyretki Hengenin putouksen ja Svartebergetin suuntaan. Siispä palasimme kylään ja jätimme automme Skibotnhallenin pihaan, jossa on runsaasti ilmaisia parkkipaikkoja. Tästä lähtevät retkeilyreitit; kuljimme ensin noin kilometrin verran ihan E6- tietä mukaillen Skibotnhallenista, kunnes opasteet johdattivat meitä metsäpolkua kohti. Pujahdimme peikkojen, haltioiden ja menninkäisten maailmaan tai siltä minusta tuntui. Taisin viettää lapsuudessani liian paljon aikaa Rolf Lidbergin kirjojen parissa.

Reittivaihtoehtoja olisi ollut toki muitakin, ja kilometrejä olisi saanut helposti lisääkin. Myös klassiset nähtävyydet Blåisvatnetista Lulledaleniin sekä kolmen valtakunnan rajaan kiinnostivat, mutta täytyyhän jotain jättää tulevaisuuteenkin. Epäilen nimittäin, että Pohjois-Norja kutsuu meitä puoleensa vielä monen monituista kertaa.

Putousta kohti kulkiessamme nautin suunnattomasti siitä, että polku oli vain aivan alkumetreillä sorattu, mutta muutoin reitti oli ihan kunnon polku. Ei mikään ylileveä pyörätie, vaan ihka oikea polku. Opasteita oli riittävästi, ja reitin varrella sai ihastella kauniita puroja ja vehreää luontoa. Vähän kuin Varkhaankurussa olisi, mutta tuntureiden sijaan taustalla kohosivat jylhät vuoret.

Reitti vietti lähes koko matkan ylöspäin, välillä aika jyrkästikin, ja aurinko porotti sen verran lämpimästi, että vesiputouksen sijaan minä olin muuttumassa uudeksi hikiputousnähtävyydeksi. Reitti Hengenin suuntaan ei ollut pitkä, joten aika nopeasti ihanan hiljaisuuden alkoi syrjäyttää putouksen pauhu ja pienet vesipisarat osuivat kasvoihin – olimme saavuttaneet Hengenin putouksen. On vähättelevää sanoa, että 233 metriä merenpinnan yläpuolella puhiseva Hengenin putous on kertakaikkisen upea! Toki massiivisempiakin putouksia Norjassa on, mutta vehreyden ympäröimä ja vuorten kainalossa äyskivä putous säväytti.

Vaikka otaksuimme etukäteen, että putouksella saattaisi olla muitakin turisteja liikkeellä, saimme olla ihan vaan keskenämme. Kun olimme aikamme ihailleet putousta, palasimme polkua sen verran alaspäin, että näimme Svartebergetin suuntaan ohjaavan kyltin. Tästä matkamme jatkui muutaman kilometrin verran pääsääntöisesti helppokulkuisessa maastossa. Toki korkeuserot ovat vakuuttavia, ja joissakin kohdissa sai vähän käyttää järkeäkin, kuten nyt aina patikoidessa pitäisi tehdä.

Hengenin putoukselta kohti Svartebergetiä mentäessä reitti oli mukavan vaihtelevaa; reitti kulki vehreässä metsässä, tupasvillojen tuoksujen valtaaman suoalueen yli, vuorten syleilyssä ja pitkospuilla. Pyöräilijät ja kävelijät ohjataan ainakin osittain kulkemaan eri reiteillä, mikä on loistava idea.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin ihan hirveästi jo reitistä itsessään. Ihan jokapäiväistä ei ole nähdä vuorten kohoavan mäntymetsän takaa.

Kun saavutimme Svartebergetin, ei kumpikaan meistä voinut oikein muuta sanoa kuin ”vau”. Kukkulan tarjoamat näkymät kohti Skibotnin kylää ja satamaa sekä Lyngenin vuoria olivat mykistävät.

Svartebergetille pääsee kylältä erikseenkin ilman Hengenillä piipahtamista, mutta yhtä lailla retkeilyreitistöllä voi jatkaa patikointia pitemmällekin. Svartebergetille johtaa useampikin reitin, joista voi valita itselleen sopivimman kuntotasonsa perusteella. Me valitsimme vähän vahingossa haastavimman reitin, kun lähdimme palaamaan Svartebergetilta alaspäin kylää kohti. Olemme kokeneita patikoijia, joten jyrkkä rinne ei ollut meille mahdoton, mutta kieli keskellä suuta sai välillä lasketella rinnettä alas. Kokemattoman patikoijan kannattaa valita toinen reitti.

Puhelimeni mukaan kilometrejä tuli noin seitsemän, joten Hengenin putoukselta Svartebergetille ja kylään talsittaessa saa kivan päiväretken kauniin luonnon keskellä. Suosittelisinko näitä luontokohteita? Ehdottomasti! Jos esimerkiksi Lofoottien turistipaljous ei houkuta, Skibotnissakin on kivoja nähtävyyksiä tutkittaviksi, eikä Kilpisjärveltä kestä kuin hetki päästä näin upeisiin maisemiin. Se vaan, että näihin maisemiin haluaa palata takaisin, joten reissaaminen Jäämeren tuntumassa käy omalla vastuulla.