Vietimme rauhallisen joulun Pietarsaaressa, ja välipäivinä lähdimme vaaroja ja tunturimaastoja kohti uuden vuoden viettoon. Edellisen kerran olin käynyt kotona syyskuussa, joten koti-ikävä oli jo melkoinen.

Turussa asuessani olen eräänkin kerran kuullut ihmettelyä siitä, miten ihmeessä oikein me pohjoisessa pärjäämme kaamoksen aikaan. Moni olettaa, että kaamos on yhtä kuin pimeys, synkkyys ja kylmyys, mutta tämä ei todellakaan pidä paikkaansa. Kaamos pohjoisessa on värikäs, tunnelmallinen ja lämmin. Ehkei nyt ihan kirjaimellisesti lämmin, sillä pakkaskeleihin on syytä varautua. Mutta auringon laskiessa taivaan sävyt muuttuvat ensin pehmeän pastellisiksi ennen kuin tummansininen peitto laskeutuu taivaan ylle. Pimeydessä valoa antavat kirkkaasti loistavat tähdet ja valtava kuutamo sekä tietenkin vitivalkoinen hanki. Katulamppuja ei minun kotitielläni ole, mutta eipä niitä edes kaipaa – eikä kuunvalossa kaipaa edes otsalamppua.

Enemmän kaamos masentaa minua Turussa, jossa pimeys on käsinkosketeltavisssa ja jäiset kadut heijastavat katulamppujen kelmeyttä. Mereltä puhaltava, kasvot halvauttava viima imee mukanaan elämänilon, mutta samanlaista viimaa ei tunturin kupeessa tunne. Pahimmassa tapauksessa Turussa sataa vettä, mikä vie vähäisenkin ilon talvi-ihmisen sielusta. Maisema näyttää mustalta ja apealta, toisin kuin kotikonnuillani.

Muutama päivä kotikylässä vierähti nopeasti. Tarvoimme lumessa, kävimme moikkaamassa poroja ja hengitimme puhdasta ja raikasta ilmaa kotivaaroillani. Kävimme sytyttämässä isälleni kynttilän ja vietimme aikaa sukulaisteni kanssa.

Aivan purevimmilta pakkaskeleiltä säästyimme tällä kertaa, vaikkakin minusta pakkaspäivät ovat kauniita. Rakastan, kuinka välillä joesta nousee höyryä pakkasen kiriessä. Rakastan ylipäätään pakkaspäiviä. Maailma ympärillä on hiljainen; pakkanen paukkuu puissa, taustalla porot käyskentelevät tarhassaan nivelet naksuen, ja lumi narskuu omien töppösten alla. Yön tullen saattaa kuulla revontuulten ääntä.

Muutama päivä Turkuun valumiseen jälkeen äitini laittoi viestiä, että kotipihalla oli mitattu -42 astetta – en ole neljänkympin pakkasia tainnut kokea sitten lapsuuden. Muistan, kuinka joinakin aamuina odotimme linkkaria kouluun juurikin neljänkympin pakkasessa ja toivoimme salaa, että bussi olisi jäätynyt välille (ei ollut). Että ei nyt näillä leveysasteilla ole mitenkään tavatonta, että välillä on kylmä.

Väitän, etten ole suinkaan ainut näissä maisemissa viihtyvä tapaus. Mummun antamilla lihapaloilla ja juustoherkuilla lienee jotain tekemistä asian kanssa, mutta eräskin spanieli nauttii pohjoisen reissuista sydämensä kyllyydestä.

Olen hyvin onnellinen siitä, että minulla on paikka, jota voin kutusa kodikseni. Paikka, jossa juureni ovat ja jossa minun on hyvä olla.