Olen välillä yhä siinä harhaluulossa, että meillä on ihan pikkuriikkinen söpö vastasyntynyt. Ihan vastahan me kotiuduimme Majakkasairaalasta kotiin! Totuus on kuitenkin se, että tammikuussa piika täytti puoli vuotta, ja neuvolassa tuli ensimmäistä kertaa ilmoille sana taapero seuraavista neuvolakäynneistä puhuttaessa. Aivoni eivät millään pysty käsittämään, että vauvavuosi on edennyt jo yli puolenvälin. Edellisen kerran kuvasin vauva-arkea reilu kuukausi sitten, mutta puoli vuotta on sen verran suuri etappi, että on syytä palata aiheeseen uudestaan.
Aika rientää, kun on hauskaa – tai kun hyvin nukuttujen öiden määrä puolen vuoden sisällä on laskettavissa yhden käden sormilla. Tai kun käy vaihtamassa vauvan vaipan huoltoasemalla ja huomaa autossa olevansa aivan vauvankakassa ja matkaa olisi vielä parisataa kilometriä jäljellä. Tai Peikkoäidin yksitoista lasta, joiden hännät on solmittu yhteen, ei olekaan enää ihana lastenlaulu, kun samaa melodiaa on ynissyt koko päivää hampaita tekevän lapsen itkiessä lohduttomasti.
Vauvavuoden ensimmäinen puolikas on ollut täynnä univajetta, kiristyneitä hermoja ja jatkuvaa huolta siitä, onhan vauvalla kaikki ihan varmasti hyvin. En halua silotella vauvavuoden hankalia hetkiä, koska koen itse, ettei vauvan kanssa yhteiselon käynnistäminen ole ollut helppoa. Mutta jollain sadistisella tavalla viimeiset kuusi kuukautta ovat tuoneet elämääni sellaista onnea, jota en olisi ajatellut kokevani. Ei ensimmäinen vauvavuoden puolikas ole ollut pelkkää ruusunpunaista höttöä ja maitohuuruista kuplaa, mutta yksi klisee pitää paikkansa: rakkaus tuntuu ihan erilaiselta, kun sylissä on oma lapsi.
Ei vauva-arki ihan täysin siis pelkkää hermojen kiristelyä ole ollut, vaan paljon olemme saaneet nauraa. On ihan parasta, kun piika innostuu hekottelemaan niin, että ilo näkyy vauvan varpaissa asti. Tai kun piika kiljuu niin kovaa, että jokainen nazgûl Mordorissa kupsahtaisi kateudesta. Haluan tallentaa jokaisen hetken, kun vauva oppii uuden taidon ihan silmieni edessä, sydämeeni.
Meidän tyttömme on aurinkoinen, utelias, kekseliäs, puhelias, tarkkaavainen ja nauravainen, mutta myös temperamenttinen ja topakka Justiina, joka yrittää kovasti kiepsuttaa vanhempansa pikkusormensa ympärille, ja tässä hän on onnistunut aivan täydellisesti. Meidän ipanamme rakastaa kukkakaalta, muttei voi sietää banaania. Meidän lapsukaisemme mielestä paras lelu on puurokauha (tai sukka, riippuu tilanteesta). Meidän pirpanamme nauttii jokaisesta metsäretkestä säästä huolimatta – puut, pilvet ja spanieli kiinnostavat uteliasta vauvaa todella paljon. Vierastaminen ei ole vielä alkanut, vaan jokainen uusi tuttavuus on vauvan uusi ystävä.
Jaamme merimiehen kanssa vanhempainvapaan täysin puoliksi, mikä tarkoittaa sitä, että minun on aika puhkaista vauvakupla omalta osaltani ja lähteä larppaamaan työntekoa. On aivan mahtavaa, että miehelläni on mahdollisuus olla näin pitkään vauvan kanssa kotona, mutta ajatus siitä, etten enää olekaan todistamassa vauvan jokaista uutta taitoa ja virstanpylvästä, on ristiriitainen. On kiva palata töihin (terkut ihanalle työporukalle) ja tyttömme viihtyy isinsä kanssa erinomaisen hyvin, mutta miten mie oikein pärjään? Ja apua, miten töitä oikein tehdään?
Vastaa