Yksi ilta menin nukkumaan ja aamulla herättyäni vauvavuosi oli ohi. Vauvavuoden sanotaan menevän yllättävän nopeasti ohi, ja nyt kun meilläkin vauvavuosi on päättynyt, yhdyn tähän kuoroon. En tiedä itsekään, mitä tapahtui, mutta vissiin joku kävi vaihtamassa meidän vastasyntyneemme taaperoon, joka yrittää kaikin voimin päästä kävelemään ja kiskomaan koiraa hännästä.
Meillä vauvavuosi ei ollut ihan helppo rutistus, ja jos voisin hypätä aikakoneeseen, tekisin muutaman asian nyt toisin. Jaan tässä postauksessa ajatuksiani vertaistueksi vanhemmalle, joka kaipaa muutakin kuin kehotuksia vauva-arjesta nauttimiseen.
En stressaisi imetystä (ja unohtaisin tehopumppaukset)
Raskausaikana ajattelin automaattisesti, että imettäisin vauvaa, jos imetys lähtisi sujumaan. Jos se ei onnistuisi, korvike olisi aivan yhtä hyvä ja turvallinen ratkaisu. Kun sitten imetys ei lähtenytkään sujumaan, yllätin itseni menemällä ihan täysin umpisolmuun. Meillä oli etenkin ensimmäisen parin kuukauden aikana jatkuva huoli siitä, ettei vauva syönyt tarpeeksi – maitoa ei tullut tarpeeksi, mutta vauva ei ollut myöskään kiinnostunut syömisestä. Elämä oli muutaman kuukauden ajan yhtä pumppaamisen, imettämisen ja tuttipullojen tiskaamisen sinfoniaa.
Olen ylpeä itsestäni, että sain osaimetettyä vauvaani kymmenisen kuukautta ja tykkäsin imetyksestä hirveästi. Mutta jälkikäteen ajateltuna vähemmälläkin vouhottamisella olisi pärjännyt. Muksu olisi elänyt aivan hyvin korvikkeellakin, ja yöllisten tehopumppaussessioiden sijaan olisin voinut yrittää nukkua tai lähteä aamun tullen virkeänä lenkille. Tehopumppaamalla pumppasin lähinnä itsestäni elämänilon, mutta ei se minun kohdallani maidontuloa mitenkään olennaisesti tehostanut.
Google ei anna mielenrauhaa, päinvastoin
Google voi olla välillä ihan hyödyllinen keksintö, mutta auta armias, jos sattuu olemaan taipuvainen ylianalysointiin, Google ei ole todellakaan ystävä. Googlasin sumuaivoisena välillä ihan kaiken vauvan kakan oikeasta koostumuksesta siihen, milloin pitää olla huolissaan, jos vauva ei käänny tai ryömi. Jos eläisin vauvavuoden uudestaan, pistäisin Googlen jäähylle – ja sosiaalisen median. Sen sijaan, että selailisin somea ja katselisin kuvia vauvoista, jotka tekevät kuperkeikkoja viiden kuukauden iässä, ratkaisevat kvanttifysiikan haasteita ennen kuin osaavat pitää päätään pystyssä ja puhuvat kolmikielisesti ennen konttaamaan lähtemistä, olisin voinut vaikka katsoa Netflixiä tai edelleenkin vaan lähteä lenkille.
Jälkikäteen toivon, että olisin uskaltanut luottaa ensimmäisinä kuukausina enemmän itseeni ja olisin pysynyt poissa internetistä. Itsevarmuuteni kasvoi onneksi vauvavuoden edetessä ja kuten totesin yhdessä aiemmassa postauksessani, en stressaa enää, saavuttaako vauvamme kaikki virstanpylväät somen ja Googlen esittämässä tahdissa. Luotan viranomaisten suosituksiin.
Vertailu ei auta
En vertailisi itseäni muihin äiteihin. Koin pitkään ihan hirveän suurta huonommuudentunnetta siitä, että me emme käyneet muskareissa, vauvajumpissa tai -sirkusjutuissa muksun kanssa. Vauvakahviloissa kävimme vain muutaman hassun kerran. Koirallamme on eroahdistus, joka on vauvan myötä pahentunut (pitäähän nyt pikkusiskoa vahtia koko ajan!), eikä minulla ollut yksinkertaisesti energiaa alkaa miettiä koiralle hoitopaikkaa vauva-aktiviteettien ajaksi. Meidän mummolat ja enolat ynnä muut sijaitsevat satojen kilometrien päässä.
Sen sijaan teimme kaikkea yhdessä koko perheen voimin. Kuljimme paljon lähimetsässä ja touhusimme vauvan kanssa päivän aikana paljon. Vauva sai osallistua mukanamme kodin askareisiin ja kylästellä kanssamme, ja minusta yhteiset hetket ja touhut olivat parasta! Koin silti jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta siitä, ettemme aktiivisesti vieneet vauvaa mihinkään harrastuksiin.
Noh, nyt voin todeta, että aivan hyvin vauvamme on kasvanut, kehittynyt ja oppinut vuorovaikuttamaan, vaikkei varsinaisia vauvaohjelmia ole ollut ensimmäisen vuoden aikana jatkuvasti tarjolla.
Enemmän aikaa itselle ja parisuhteelle
Olen ehdottomasti MIE ITTE -ihminen ja minulla on korkea kynnys pyytää apua. Etenkin ensimmäisinä kuukausina koin, että kaikesta pitäisi ehdottomasti selvitä omin voimin. Että olisi jotenkin epäonnistumisen merkki, jos pyytäisin jonkun katsomaan vauvaa hetkeksi, jotta pääsisimme merimiehen kanssa kahdestaan syömään tai saisin nukuttua tunnin.
En ole kuntoillut säännöllisesti synnytyksen jälkeen. Minulla on edelleen raskauskiloja, eikä kuntoni ole läheskään niin hyvä kuin aiemmin. Kaikki imetyssekoilut ja unettomuus ovat vaatineet veronsa, eikä liikunta olekaan antanut samanlaista mielihyvää kuin aiemmin.
Jos voisin siirtyä ajassa taaksepäin, olisin etsinyt jo ensimmäisten kuukausien aikana lastenhoitajan vaikka edes tunniksi ja lähtenyt lenkille tai treenaamaan. Tai merimiehen kanssa syömään ilman lasta ja koiraa.
En osannut nauttia vauvavuodesta
”Nauti vauvavuodesta, se menee nopeasti ohi”. Tämän olen kuullut monta kertaa. Jos vauva huutaa melkein päivät ja yöt läpeensä ensimmäisen neljän kuukauden ajan, eikä pahimmillaan nuku kuin puoli tuntia kerrallaan, nauttiminen ei todellakaan ole ihan ensimmäisenä mielessä. Kehotukset nauttia vauvavuodesta kuulostivat pahimpina päivinä minun korvissani umpisurkealta vitsiltä, jota hokivat vain vanhemmat, joilla oli tyytyväinen vauva, joka söi ja nukkui.
Olin niin kierroksilla, etten saanut nukuttua, kun vauva nukkui. Näin pitkittyneen univajeen myötä ymmärrän, että kunnon lepo on välttämättömyys myös vanhemmalle. Niinä öinä, kun sain unta enintään parin tunnin verran, kyseenalaistin, miksi olin ryhtynyt tähän hommaan. En kokenut olevani niin pehmeä, hellä, rakastava ja empaattinen äiti kuin olin visioinut, vaan olin lähinnä väsynyt ja turhautunut.
Tuomitsin itseni ihan kehnoksi äidiksi, mutta nyt kirjoitan vähän kliseisesti: vauvavuoden päätyttyä olisin vähän lempeämpi itseäni kohtaan. En ruoskisi itseäni koko ajan. Empatia itseään kohtaan on aika tärkeä juttu, mutta tässä en ole itse aina hirveän hyvä. (Merimies, kun luet tätä tekstiä, sinun ei tarvitse virnuilla tai miettiä mitäminäsanoin, vaan suu suppuun, kiitos.)
Lopuksi: täydellistä äitiä ei ole olemassakaan
Opin tästä vuodesta sen, ettei täydellistä äitiä tai vauvavuotta ole olemassakaan. On hetkiä, jolloin kaikki menee nappiin ja vauvan kanssa on ihanaa. Mutta on myös niitäkin hetkiä, jolloin yhtään mikään ei suju. Univajeessa ja yrittäessä ymmärtää, mistä vauvan tyytymättömyys mahtaa milloinkin johtua (tähtien asennosta, luulen). Täydellisyys on näinä hetkinä vihoviimeinen tavoite.
Minusta täydellisen äidin myytti on vain keinotekoinen ajatus, jonka avulla tuoreet äidit saadaan masentumaan ja pettymään itseensä. Minä olen epätäydellinen äiti. Rakastan valtavan paljon lastani, mutta välillä äitiys aiheuttaa myös harmaita hiuksia.
Jos eläisin vauvavuoden uudestaan, tekisin rohkeammin asiat omalla tavallani ja omassa tahdissani. En antaisi valtaa imetyspettymykselle, en harmittelisi kasvavaa pyykivuorta, vaan jatkaisin sylipäikkyjä vailla huonoa omaatuntoa tekemättömistä asioista.
Ja muistuttaisin, että tästäkin selviämme. Niin ne lopulta teimme, selvisimme vauvavuodesta väsyneinä, mutta selvisimme kuitenkin!
Vastaa