Kesä alkoi tänä vuonna hitusen eri tavalla kuin aiempina vuosina. Lapsen ensimmäisen päiväkotivuoden päätyttyä ja päiväkodin ovien sulkeuduttua mietimme, miten saisimme arjen pyörimään mahdollisimman sujuvasti. Meidän kesälomamme vielä nimittäin odottivat vielä vuoroaan. Onneksi etätyö mahdollisti sen, että pystytimme pakkaamaan taaperon, spanielin ja läppärin autoon ja suuntasimme kohti mummulaa ja kotikylääni, Äkäslompoloa.
Kolme viikkoa tunturien hellässä huomassa teki hyvää. Vaikka merimies lähti Itämerelle, mie sain viettää juhannusta perheeni ympäröimänä. Taapero sai potkia palloa enonsa kanssa, käydä katsomassa perheemme poroja ennen niiden säntäämistä kesälaitumille ja ihmetellä kaikkea sitä, mikä hänelle on vielä uutta mutta minulle tuttua lapsuudesta asti. Spanielimme puolestaan sai juosta jänkällä sydämensä kyllyydestä – mie puuskutin kumpparit jaloissani ja oksia hiuksissani aika monena päivänä perässä.
Koska arkeen kuuluivat edelleen työt, emme ehtineet tehdä pitkiä vaelluksia tai käydä monella tunturilla. Eikä oikeastaan tarvinnutkaan. Minusta oli tärkeämpää saada nähdä läheisiä, käydä muutamassa rakkaassa paikassa ja hengittää hetki ilmaa, joka on minusta raikkaampaa kuin missään muualla .
Olen pohjimmiltani todellinen kotihiiri. En kiinny helposti paikkoihin, mutta elämäni varrella on muutamaan sopukkaan sydämeni ja mieleni tuntuvat jääneen. Yksi niistä on lapsuudenkotini pihassa, aivan jokivarressa. Jokimaisemaa katsellessani ja veden ääniä kuunnellessani aika saa vapaasti kulkea omaan tahtiinsa, eikä edes suorittajalla ole pakkokiire mihinkään. Eikun on, kuvaamaan kulleroita!
Yksi kesän retkistä suuntautui Varkaankuruun. Reitillä oli heinäkuun alussa vielä yllättävän rauhallista, vaikka päivä oli lämmin ja aurinkoinen. Oli ihanaa kulkea pitkospuilla lähes omassa rauhassa ja pysähtyä kuuntelemaan tunturipurojen pulputusta.
Kellostapulissa on aina hyvä olla. Olimme suunnitelleet eväshetkeä, mutta tuuli puhalsi niin kovaa, että päätimme säästää sen seuraavaan kertaan. Mutta muutama minuutti Ylläksen kainalossa Pirunkuru ja Kesänkitunturi Kesänkijärven takana riittää lataamaan akkuni.
Ja sitten oli Kukastunturi, jonka huipulla avautuvat loputtomat tunturiketjut, joita rakastan. Voisin mieluusti unohtua vain katsomaan loputonta tunturiketjua, vaikka samoja tunturiketjuja olen aika monta kertaa elämässäni jo unohtunut katsomaan.
Jokaisen pitäisi päästä käydä ainakin kerran elämässä tunturissa ymmärtääkseen oman pienuutensa. Tunturissa muistan, että suurin osa arjen huolista on lopulta pieniä suuressa mittakaavassa. Mie olen vain yksi ihminen, kulkemassa täällä hetken aikaa, mutta tunturit ovat vartioineet maisemaa jo kauan ennen minua ja vartioivat kauan minun jälkeeni.
En palaa kotiini maisemien vuoksi, vaan siksi, että täällä tiedän, kuka mie oikeastaan olen. Muistan, mistä olen lähtöisin. Saan olla kotona. Siellä, missä sydän lepää.
Vastaa