Kun välipäivät joutuivat jo taas pohjolaan, merimies ja hänen muijansa siirtyivät tunturien kupeesta kohti länsirannikkoa. Tapaninpäiväänhän kuuluu ajelu, joten meidän ajelumme koostui siitä, että veli nakkasi meidät Äkäslompolosta Kitchbyhyn eli Kittilään, bussi kulki Kittilästä Rovaniemelle, ja Rovaniemeltä Pietarsaareen selviydyimme junalla kulkemalla ensin Oulun ja Pännäisten kautta.

Äkäslompolon unelmatalvi vaihtui muutamassa tunnissa tomusokerilla kuorrutetuksi piparkakkukyläksi; lunta oli kuulemma satanut vähän joulun jälkeen. Ei voi muuta kuin todeta, että lumihippuset todella pukevat rannikkokaupunkia.

Pietarsaaressa oli jouluinen tunnelma. Jo 1600-luvulta lähtien on Isokadulle sytytetty usko, toivo ja rakkaus -valot – alun perin maailman äärissä seikkailevien merimiesten muistoksi. Nykyään valot loistavat sähkön voimalla, mutta vielä vuosisadan alussa lyhdyt loimottivat kadulla. Perinteiset symbolit kuuluvat monen kodin jouluvarustukseen, ja myös toinen yleinen joulusymboli eli viisisakarainen, punavihreä Uusikaarlepyyn tähti, nostetaan joulun tullen moneen ikkunaan.

Kuinka kaunista olikaan, kun jouluvalot loivat tunnelmaa ja kirkkaan kultainen aurinko kurkotti kohti valkoisena hohtavaa maata! Pieni tuulenvire vilvoitti ilmanalaa, muttei tuuli äitynyt ihan sietämättömiin lukemiin.

Yksi Pietarsaaren kauneimmista ilmiöistä on Skatan vanha kaupunginosa, jossa säilyneet puutalot ovat hurmaavat. Erityisesti sellaisina päivinä, kun taivas täyttyy pastelliväreistä.

Tonttulakin päähänsä saanut Johan Ludvig Runeberg kurkisti keskustan liepeillä sijaitsevan pienen punaisen Westmaninmuorin ikkunasta. Tuvassa toimi vuosien 1794-1828 merimies Westmanin leskeksi jääneen puolison, Anna Lena Envaldin, pitämä koulu, jossa myös Runeberg oppi lukemaan ja kirjoittamaan.

Westmaninmuorin tuvan ovet olivat tiukasti säpissä, mutta Malmin talolla oli jouluinen näyttely, ja kerron näyttelystä erillisessä postauksessa.

Pietarsaari oli todella kaunis lumipeitteen pehmentäessä maisemaa. Talvi pukee Pietarsaarta.