Pallastunturit ovat osa Muonion ja Enontekiön kuntiin ulottuvaa Pallas-ja Olostuntureiden tunturiketjua ja Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa. Pallaksella on seitsemän keroa eli huippua, joista 809 metrin korkeuteen yltävä Taivaskero on Pallas-Yllästunturin korkein huippu.

Olin käynyt Pallaksella edellisen kerran niin monta vuotta sitten, etten tohdi edes aloittaa laskutoimenpiteitä. Seuraksi tuolloin sain ystäväni, ja päämääränämme oli käydä Taivaskeron huipulla. Ailahtelevaisena alkukesän päivänä tuuli yltyi sen verran voimakkaaksi kesken kaiken, että katsoimme parhaimmaksi siirtää Taivaskeron tutkimisen hamaan tulevaisuuteen – ja hyvä niin, sillä tunturiin laskeutui aikamoinen myräkkä paluumatkallamme ja näkyvyyttä oli sumun keskellä niukasti. Jokaisella reissulla kotimaisemissani kuitenkin mietin, että Pallastuntureilla pitäisi päästä käymään, mutta nyt viimeinkin, aivan liian monen vuoden jälkeen Taivaskeron kierros oli suuntanamme. Tässäkin postauksessa ”me” sisältää itseni lisäksi merimiehen ja spanielin.

Tällä kertaa ei ollut myräkästä tietoakaan, vaan ilma elokuun loppupuolella oli juuri täydellinen päiväretkeen; aurinko lämmitti vielä ihanasti ja loi upeita kontrasteja, mutta ei ollut enää nihkeän tukalan paahtavan kuumaa. Aloitimme retkemme Pallastunturin luontokeskuksen pihamaalta, jossa meitä odotti tyylikäs poroarmeija. Voisi ajatella, ettei porotilan kasvattia jaksaisi innostaa porojen näkeminen, mutta kerran poromiehen tyär, aina poromiehen tyär. Siinäpä sitten kuvasin kunnon turistina komeasarvisia elikoita.

Luontokeskuksesta jatkoimme Taivaskeron reitille ja tästä Laukukeron kautta ja hissirinnettä pitkin takaisin luontokeskukseen. Kahdeksan kilometrin pituinen Taivaskeron kierros on helppokulkuinen ja erittäin selkeästi opastettu. Toki tunturiin mentäessä tulee nousua ja jonkin verran kivikkoa, mikä etenkin aloittelevan patikoijan on hyvä huomioida, ellei satu olemaan kuvan gasellispanieli.

Kannattaa varautua siihen, että Taivaskerolla iskee epäuskoisuuden tunne. Aivan kuin olisimme kirjaimellisesti olleet tuntureiden syleilyssä, keskellä tunturivyöhykettä, jossa laet seuraavat toinen toistaan päättymättömänä ketjuna. Samalla saa hengittää maailman puhtainta ilmaa, jota mitataan aivan Pallasten liepeillä löytyvällä, Muonion kuntaan kuuluvalla Sammaltunturilla. Luonnollisestikaan en malta olla heittämättä Taru sormusten herrasta -hörhöilyä mukaan, sillä Taivaskeron laki olisi ollut erinomainen kuvauskohde Gondorin kokkojen sytyttämiselle!

Tunturi-Lapin ainutlaatuinen maasto juontaa juurensa kahdesta kolmeen miljardin vuoden taakse, jolloin maamme halki kulki Svekokarelideiksi kutsuttu poimuvuoristo. Varsinaiset vuoret ovat kuluneet, mutta jäljelle ovat jääneet niiden juuret, joista tunturit muodostuvat. Pallas-Yllästunturin maisemissa on kaukana menneisyydessä ollut toimiva tulivuoria, mutta ainut modernin aikakauden tulenlähde on ollut vuonna 1952 Taivaskerolla sytytetty olympiatuli, jonka muistomerkin riitti kuhinaa, kun turistit halusivat ikuistaa itsensä ja muistomerkin samaan kuvaan. Minä keskityin syömään suklaata.

Koska alueella riittää runsaasti erilaisia reittivaihtoehtoja, emme todellakaan olleet yksin liikenteessä elokuisena päivänä. Tosin pahin kesäsesonki oli ehtinyt jo helpottaa, eikä ollut vielä aivan ruskan aika, joten saimme olla suht rauhassa. Ainakin Vatikuruun johtava kolmisen kilometrin pituinen polku soveltuu monenlaiselle liikkujalle. Yksi tunnetuimmista on noin viidenkymmenen kilometrin pituinen Hetta-Pallas-vaellusreitti. En ole itse vielä päässyt kyseistä reittiä sen kummemmin tutkimaan, vaikkakin vaellus keskellä karun kaunista tunturimaastoa ja aika likellä esiäitini kotimaisemia on ollut pitkään toivelistallani.

Samalla reissulla kävimme myös kunnon Instagram-paikassa eli Punaisen hiekan autiotuvalla. Ymmärrän, miksi paikka on suosittu – pehmeä ja punaisena hohtava hiekkaranta, kirkkaan sininen Pallasjärvi ja taustalla häämöttävät Pallaksen huiput luovat mykistävän kauniin yhdistelmän. Roskia voisi olla vähän vähemmän – jos jaksaa kantaa repussaan evästarvikkeita, ne varmasti myös jaksaa kantaa mukanaan pois. Luonto ei ole roskakori.

Pallastuntureilla on aina yhtä ihanaa käydä, enkä malta odottaa seuraavaa retkeämme upeisiin tunturimaisemiin!