Tulin raskaaksi 36-vuotiaana, joten raskausaikana minua mietitytti, miten kehoni jaksaisi palautua synnytyksestä. Olin aikuisikäni määritellyt itseni intohimoiseksi liikkujaksi, joka tarvitsi päivittäin jotain liikuntaa. Raskausaikana pyrinkin liikkumaan säännöllisesti, mutta toki rankimmat juoksulenkit ja treenit saivat jäädä. En kuitenkaan halunnut kuntoni romahtavan aivan täysin raskauden ja synnytyksen myötä.
Synnytyksestä olen kertonut synnytystarinassani, ja raskauden eri vaiheista on luettavissa myös omat postaukset (ensimmäinen, toinen ja kolmas kolmannes).
Juokseminen on ollut minulle pitkään henkireikä ja lempitreenimuoto, mutta raskaus muutti himolenkkeilijän tavat. Raskauden edetessä juoksemaan lähteminen ei enää houkutellut, vaikka juoksua toki raskausaikana voi hyvin harrastaa. Kaipasin etenkin loppuraskauden puolella kehoa huoltavia liikkeitä. Koiran kanssa tuli tehtyä pitkiäkin kävelylenkkejä, mutta juoksu sai jäädä hetkeksi sivummalle.
Raskausaikana tein kotona lihaskuntotreenejä. Rakastan HIIT-treenejä, joita tavallaan jatkoin myös mahan kasvaessa – toki huomattavasti kevennettyinä. Tein erilaisia kyykkyliikkeitä ilman hyppyjä ja vaihdoin kahvakuulan kevyempiin käsipainoihin. Kuuntelin koko ajan kehoani, enkä yrittänyt väkisin suorittaa, jos väsytti tai olin huonovointinen. Liikunnan tarkoitus oli lisätä hyvää oloa ja lisätä endorfiineja, ei tehdä oloa tukalammaksi. Valtavan pallomahan kanssa oli välillä hellepäivänä aivan riittävän tuskaisat oltavat.
Synnytyksen jälkeen vaapuin muutaman päivän episiotomiakipuineni kuin vääriä sieniä syönyt ankka. Ihan vaan lyhyt vaunulenkki oli työn ja tuskan takana, ja ehdin jo miettiä, että raskaudesta ja synnytyksestä toipumisessa menisi ehkä ikuisuus. Ei sillä, että olisin yhtään kärsimätön, mutta meinasi vähän turhauttaa, kun en jaksanutkaan lähteä kunnon vaunulenkeille.
Terveyskirjaston sivuilla todetaan, että synnytyksestä palautumisessa menee 6-12 viikkoa. Mirka Katajisto muistuttaa hyvin blogikirjoituksessaan, ettei liikuntaa tarvitse pelätä synnytyksen jälkeen, mutta liian varhain kovan treenin aloittaminen ei ole ehkä hyvä idea.
Kannattaa aina keskustella ammattilaisen, esimerkiksi äitiysfysioterapeutin, kanssa ennen kuin säntää treenaamaan ihan suuna päänä. Itse halusin odottaa jälkitarkastukseen ennen kuin alkaisin esimerkiksi tehdä keskivartalolihaksia vahvistavia liikkeitä. Onnekseni minulla ei tullut juurikaan vatsalihasten erkaumaa, ja lääkäri totesi, ettei treenien aloittamiselle olisi mitään estettä.
Miten omat treenini ovat edenneet synnytyksen jälkeen? Suoraan sanottuna ei ehkä niin hyvin kuin olisin toivonut. Kieltämättä myös on välillä ollut tympääntynyt fiilis, kun vanhat vaatteet eivät vieläkään mahdu päälle. Ihan pienen vauvan kanssa arki on intensiivistä – hulinat, tiheän imun kaudet ja hampaiden tekeminen verottavat sekä vauvan että vanhemman jaksamista. Meillä tytön lempipaikka on äidin syli, mikä on aivan ihanaa, mutta samalla omat harrastukset saavat jäädä paitsioon.
Olen yrittänyt ajatella, että ihan pienikin määrä liikuntaa riittää. Koiran kanssa tietty tulee liikuttua joka päivä vauva kantorepussa, ja lisäksi yritän ehtiä ja jaksaa edes muutamana päivänä viikossa keskittyä kyykkäilyyn, jumppaan tai lantionpohjanlihasten herättelyyn. Meidän piika rakastaa nostelua tai kun kierrän häntä sylissäni sivulta toiselle – ja samalla vahvistan keskivartalolihaksia. Neiti tykkää myös, kun tanssimme yhdessä (en tosiaankaan osaa tanssia, vaan lähinnä liikehdintäni on yhtä sulavaa kuin kalan liikkuminen maalla, mutta hyvin kehon lihakset pääsevät dorkanytkymisessäkin töihin).
Kun syksyllä kävimme Äkäslompolossa, oli taivaallista patikoida ensimmäistä kertaa tunturiin ja todeta, että oma keho jaksaa!
Liikunta on minulle edelleen henkireikä, ja kaipuu kovempien treenien pariin on jo suuri. Mutta arkiliikunta ja lapsen kanssa touhuilu eivät nekään ole ihan huonoja vaihtoehtoja.
Vastaa