Muutama sata metri mielenrauhaa. Sellainen on minun mielestäni Kuertunturi.

Ja on se tehty myös unelmanpehmeästä lumesta, kauniista keloista, ikivanhasta graniitista ja hurmaavista maisemista.

Oli joulukuinen aamupäivä, kun vaelsimme joulutortut ja kardemummakahvit vatsanpohjissa hyllyen kohti yhtä kauneimmista paikoista päällä maan, Kuertunturia. Puut olivat saaneet vaahtokarkkimaisen lumipeitteen ylleen, vasta satanut puuterinen lumi verhosi talvipatikkareittiä ja taivas oli tasaisen pilvimassan peitossa.

Vaelluksemme aikana taivaan värit vaihtelivat tasaisen harmaasta kaamoksen syvään sineen auringonlaskun lähestyessä. Alkumatkasta kuuset ne kirkkaasti loivat loistoaan hohtavan ja vitivalkoisen lumen avustuksella. Hämärän ensihetket värjäsivät maailman ensin jäänsiniseksi, lopulta dramaattisen tummilla sävyillä.

Oli miellyttävä ja lauha ilma – täydellinen sää ulkoiluun. Tai tunturissa melkein mikä tahansa sää on täydellinen ulkoiluun, kunhan ei nyt ihan ukkosesta ole kyse. Puuttomalla tunturinlaella on vähän nihkeät oltavat, jos taivaan täydeltä sinkoilee salamoita.

Kuerin huipulle johtava reitti alkaa Pyhän Laurin kappelin tietämiltä, ja se on opastettu sinisin opastekepein. Hyvällä ja tasaisella polulla metsikössä lumikengät ovat mielestäni lähinnä rasite, mutta paljakkaista huippua kohti kuljettaessa apuvälineistä olisi voinut olla hyötyä. Lumi vähän tuiskusi, ja tuuli oli navakka huippua kohti mentäessä, eikä näkyvyyttä ollut paria metriä pitemmälle.

Mutta se ei haitannut. Muutama sveitsiläinen ja ranskalainen seurue oli valinnut joulukuisen päivän viettopaikakseen, mutta muutoin oli ihanan hiljaista. Niin taivaallisen hiljaista.

Minulle tunturimaisema on henkireikä, ja Kuertunturi on yksi upeimmista sopukoista planeetallamme.