JOKIVARRESTA

Tunnustan: Helsinki ei ole oikein minun juttuni. Pääkaupunkimme on kaunis arkkitehtuuriltaan, ja isolla kirkolla on aina hauska piipahtaa, mutta silti Helsinki on jäänyt vähän etäiseksi paikaksi. Tähän ehkä syynä on se, että yleensä Helsingissä tulee vierailtua lähinnä pikaisesti päiväreissulla, jolloin aikataulu ei anna armoa fiilistelyhommiin. Helmikuun puolivälissä, ystävänpäivän käynnistämän viikonlopun aikana, merimies ja minä varasimme vuorokauden pääkaupungin salojen tutkimiseksi ilman kiirettä. Kello yhdeksän pintaan lauantai-illasta olisi oltava Tavastialla, jossa Royal Republic esiintyisi, mutta muutoin aikataulumme muodostuisi fiilispohjalta.

Saapumispäivä eli lauantai oli harmaa kuin pässinpökkimät villahousut, ja tuuli puhisi uhmakkaasti jokaisesta ilmansuunnasta. Äkkipikaiset vesipisarat singahtelivat tuulen mukana vasten kasvoja. Kaduilla ei ollut pahemmin ruuhkaa, vaan ihmispopulaatio tuntui kadonneen seinien suojaan. Niin teimme mekin, sillä Talvipuutarha oli ensimmäinen kohteemme – kuinka hieno mahdollisuus helsinkiläisillä onkaan puikahtaa helmikuun harmautta pakoon keskelle vehreyttä. Puutarhaan ei edes ole kuin lyhyt kävelymatka vaikkapa rautatieasemalta.

Upea, Gustaf Nyströmin suunnittelema puutarharakennus on vuodelta 1893, jolloin puutarha avattiin yleisölle. Puutarhan alueella toimi alun perin Henrik Borgströmin perustama, vuonna 1881 toimintansa aloittaneen Finska Trädgårdsförening -yhdistyksen ylläpitämä kaksivuotinen puutarhakoulu. Yhdistyksen ajauduttua talousvaikeuksiin vuonna 1906 lunasti kaupunki alueen haltuunsa, ja tarkoituksena oli, että kuka tahansa pääsisi puutarhaan ilman sisäänpääsymaksuja. Nykyäänkin Talvipuutarha on suosittu virkistyskohde, jonne suunnataan esimerkiksi nauttimaan eväitä. Niin itsekin tekisin, jos asuisin Helsingissä – ottaisin purtavaa reppuun, teetä termariin ja kirjan käteeni ja istahtaisin jonnekin viheriään nurkkaukseen.

Talvipuutarhan kasvistosta nostettakoon esille esimerkiksi Aurora Karamizinin huomassa olleet kaksi kameliaa, jotka saivat puutarhasta kodin vuonna 1917. Talvipuutarhan edustalla sijaitseva geometrinen ruusutarha on kaupunginpuutarhuri Svante Olssonin käsialaa ja peräisin vuodelta 1924. Puutarha on kesäaikaan avoinna yleisölle, mutta talvikaudella portit oli lukittu.

Luonnollisesti kaksi parantumatonta historianörttiä hakeutui museoihin, kuinkas muutenkaan. Sinebrychoffin taidemuseo Bulevardilla oli todella vakuuttava. Olin ennakkoon pohdiskellut, että vuonna 1842 valmistuneen rakennuksen sisustus olisi yltäkylläinen, mutten osannut varautua törmääväni Rubensin teoksiin; olin suhteellisen pyörällä päästäni, kun museo tarjosi nähtäväksi alankomaalaisen taiteen kultakauden teoksia ja renessanssimaalauksia, sillä renessanssi ja 1600-luvun taide puhuttelevat sieluani. Kaiken huipuksi museossa on esillä Albert Edelfeltin loihtimia muotokuvia Romanovin keisariperheestä. Albert Edelfelt on sattumoisin yksi suosikkitaiteilijoistani, joten suustani taisi päästä aika monta onnen huokausta museokäynnin aikana.

Museorakennus toimi alun perin Sinebrychoffin perheen yksityiskotina ja tehtaankonttorina – ensimmäinen kerros oli varattu toimistokäyttöön siinä missä toisessa kerroksessa sijaitsivat perheen yksityis- ja edustustilat. Aikakaudelleen varsin modernissa rakennuksessa oli toimiva käymälä sisätiloissa ja kylpyhuone, ja perheen vaurautta heijastelivat seinätapetit ja upeat kattomaalaukset. Vuonna 1921 rakennus siirtyi testamenttilahjoituksena Sinebrychoffin perheeltä Suomen valtiolle, ja monien vaiheiden jälkeen siihen sijoitettiin taidemuseo, jonka valikoima nykyään koostuu pääosin lahjoitetuista taideteoksista. 2000-luvun alussa tehtyjen peruskorjausten ja entisöinnin jälkeen museo sai 1910-luvun mukaisen sisustuksen. Jos joku ei ole vielä Sinebrychoffin museossa käynyt, kannattaa ehdottomasti käydä ihastumassa eurooppalaisen maalaustaiteen legendaarisiin nimiin. Museon aukioloajat ovat mainiot, tosin maanantaisin museo on suljettu.

Helsingin kaupunginmuseo oli todella hauskasti toteutettu – ja mielenkiintoisia näyttelyitä oli sielläkin. Erityismaininnan ansaitsee Pullopostia Kurvista -näyttely, joka esittelee Helsingin jokseenkin rujompaa puolta ilman pateettisuutta. Näyttely pohjautuu helsinkiläisen, itsekin moninaisia vaiheita elämänsä aikana kokeneen, Johan Knut Harjun kirjoituksiin ja muistiinpanoihin. Harju kuvasi teksteissään todella tarkkasilmäisesti, oivaltavasti ja jopa humoristisesti asunnottomien, alkoholisoituneiden ja laitapolulle kulkeneiden kohtaloja.

En ollut koskaan aiemmin käynyt Helsingin yliopiston ylläpitämässä luonnontieteellisessä keskusmuseossa, joten oli jo aikakin käydä oppimassa, kuinka maailmamme on saanut alkunsa, ja ihmettelemässä massiivisia dinosauruksia ja mammutteja sekä harvinaista stellerinmerilehmän luurankoa. Seurasimme maamme luonnon kiertokulkua vuodenaikojen vaihtelun mukaan ja pääsimme myös samoamaan eukalyptusmetsässä koalojen ja kengurujen kanssa, bongaamaan virtahepoja ja leijonia savannilla ja ihastelemaan trooppisen vyöhykkeen väriloistoja. Mielenkiintoinen Muutosta ilmassa -näyttely kuvaa nimensä mukaisesti ilmastonmuutosta ja sen aiheuttamia muutoksia luonnossa.

(Vår kompis som mitt ut i skogen bo, han heter Baby Lo.)

Museorakennus on itsessään jo todella kaunis. Luonnontieteelliseksi museoksi se on valjastettu 1990-luvulla, mutta aikoinaan museossa toimi Aleksanterin kimnaasi, poikakoulu, ja toisaalta vuonna 1913 käyttöön otettuun rakennukseen oli alun perin tarkoitus sijoitettaa venäläinen yliopisto. Maamme itsenäistymisen myötä rakennus päätyi kadettikoulun haltuun, ja 1920-luvulla yliopiston eläinmuseo ja eläintieteen laitos siirrettiin tilaan. Museon edustalla väen vastaanottaa Jussi Mäntysen Hirvi-patsas, ja aulassa puolestaan vartijan virkaa toimittaa afrikannorsu.

Vuosina 1820-1857 rakennettu uusklassinen tuomiokirkko on ulkokuoreltaan koreaa katseltavaa, ja Uspenskin katedraali on runsas kaikessa kullan krumeluurissaan. 1860-luvulla rakennetun kirkon yksi upeimmista elementeistä on ikonostaasi, joka erottaa kirkkosalin ja alttarin toisistaan.

Välillä me myös söimme – ravintola Ainossa yhdistyivät oivaltavasti perinteikkäät raaka-aineet ja ennakkoluuloton tapa työstää tuttuja makuja. Pääruoaksi valitsemani punajuuriohratto oli herkullista, ja taivaallinen porkkanakakku täydensi elämyksen. Myös ravintolan sisustus on nätti.

Sellainen oli viikonloppu tai oikeastaan vuorokausi Helsingissä. Harmautta ja vastapainoksi kasvien vihreää loistoa, taidemaailman klassikoita ja rujompaa taidetta sekä luonnon kiertokulkua – sellainen oli meidän reissumme.