Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että maailmankaikkeudessa ei ole olemassa niin kehnoa säätä, etteikö voisi lähteä luontoretkelle. Villa lämmittää, gore-tex -kalvo suojaa vedeltä, pipo on keksitty, ja riittävät kerrokset takaavat kehon lämpötilan pysymisen sopivana. Sitä paitsi erilaisissa sääolosuhteissa tuttukin maisema näyttää erilaiselta.

Varoitus juonenpaljastuksista: ilmassa leijuu pieni mutta.

Kun eräänä hyvin sateisena ja tuulisena, jopa myrskyisenä, lauantaina olimme matkalla Rehtsuota kohti, meinasin muuttaa tyystin mielipiteeni siitä, että ihan jokainen sää on ulkoilusää. Kastuin litimäräksi, ja villakerroksista huolimatta koleus kutitteli vähän epäystävällisesti luita ja ytimiä. Vaikka tuulellakävijä olenkin, ei navakka tuuli sinällään ilahduttanut.

Ilmassa leijuu edellistä muttaa loiventava mutta. Koleudesta ja sateesta huolimatta patikkareissumme Rehtsuolle oli ehdottomasti lievän horkan väärti. Suomaisemassa on aina jotain rauhoittavaa. Aika tuntuu pysähtyvän, aistit täyttyvät luonnon tuoksuista ja äänistä. Kiireet, maalliset murheet ja arjen askareet unohtuvat hetkeksi.

Ruskon, Nousiaisten ja Vahdon rajamailla sijaitseva, noin kahden neliökilometrin suuruinen Rehtsuo yhtyy Suokullan reittiin, joka kuuluu Kuhankuonon retkeilyreitistöön. Suo on Natura 2000 -alue ja osa valtakunnallista soidensuojeluohjelmaa. Lähimaasto on vaihtelevaa – on kaunista, syvänvihreää metsikköä, joissa on mukavasti mustikanvarpuja, ja sammalpeitteistä kalliota. Metsiköt ja kalliot tuntuvat kohoavan suoraan suosta ilman minkäänlaista välivaihetta. Ne vaan yhtäkkiä pölähtävät esiin.

Helmikuisena aamupäivänä oli kovin hiljaista ja taivaallisen rauhallista. Ristinsieluakaan ei ollut näkökentässä, vaan vain merimies ja minä kuljimme suon ylittävillä pitkospuilla, jotka paikoitellen olivat lähes upoksissa veden alla voimakkaasta sateesta johtuen. Kaikesta hiljaisuudesta nauttiessani siirryin hetkeksi lapsuuteni ja nuoruuteni kesäkuihin, jotka vierähtivät aika useasti hillajänkällä pyllistellessä. Vaikkei mäkärien seurassa paahtavalla jänkällä hillojen etsintä tuntunut ihan jännittävimmältä mahdolliselta tavalta viettää aikaa, opin tykkäämään suomaisemasta ja korpihilloista, jotka ovat hilloista kauneimmat ja eittämättä maittavimmat.

Sateen ropinan lomassa kuulimme pienen hetken etäistä linnun laulantaa, mutta muuten myrskyn äänet hallitsivat maailmaa. Vaikkei meitä onnistanut lintujen bongaamisen saralla, suolla pesivät esimerkiksi kurki, kapustarinta ja kuovi, ja metsiköissä puolestaan voi törmätä pyyhyn ja palokärkeen – ja jos oikein tuuri on myötä, voi nähdä hiirihaukan, teeren tai helmipöllön. Nisäkkäistä vastaan saattaa pelmahtaa ihmisten ja koirien lisäksi hirviä, ja vielä 1700-luvulla myös karhuja näkyi suon liepeillä.

Hitusen oli havaittavissa kosteutta pitkospuilla.

Rehtsuo on keidas- eli kohosuo, jota ympäröivät rämeet ja jonka keskusta on nevaista. Näin ollen kasvillisuus monipuolista; rämeillä kasvaa mäntyjä, ja kesäaikaan suopursujen tuoksu täyttää nenäontelot, mutta keskustaa kohti mentäessä alkaa esimerkiksi tupasvillojen ja kihokkien valtakunta. Myös karpaloita löytyy nevoilla. Lumisena talvena Rehtsuolla pääsee hiihtämään, mikä olisi hyvinkin houkutteleva ajatus – kuinka kaunista onkaan suolla lumen verhotessa maisemaa. Vaarallisen laskun laskeminen houkuttaisi myös.

Suota ympäröivät upeat metsiköt, jotka sateisena päivänä sävyiltään taittuivat utuiseen harmaaseen. Salaa tykkään kolean kolkosta värimaailmasta, jonka kamerani tulkitsi metsän sävyksi sateen ropistessa linssin edessä.

Suon itäreunalla kohoavalta Karhuluodon kalliolta avautuvat kauniit näkymät. Rehtsuon laavun suojassa joimme aamupäiväkahvit ja söimme ravitsevat eväät eli luonnollisesti suklaata. Harvassa ovat luontoretket, jolloin evästauolla ei kuuluisi suklaakääreen rapinaan, kun meikäläinen on liikenteessä.

Rehtsuolle päin pääsee aika kivuttomasti Vahdon suuntaan menevillä busseilla, kunhan muistaa tarkistaa bussiaikataulut, sillä busseja ei aivan puolen tunnin välein kulje ainakaan viikonloppuisin. Bussista kannattaa jäädä Vahdontien ja Inkistentien risteyksessä, josta me jatkoimme Inkistentietä parin kilometrin verran, minkä jälkeen käännyimme tien oikealla puolella häämöttävälle metsätielle. Tien poskessa oli puiden suojassa Rehtsuolle opastava kyltti. Metsätietä, jota reunustavat komeat kuuset ja männyt, jatketaan reilu kolme kilometriä kohti suota opasteiden mukaan.

En sanoisi, että aloitimme aivan oikeasta kohdasta – mainiossa Turun seudun luontoretkioppaassa ohjeistetaan kääntymään Inkistentieltä kilometrin kävelyn jälkeen kohti Jyrkkävuorentietä ja poikkeamaan tästä koilliseen kulkevalle polulle. Löysimme kuitenkin perille, mikä oli tärkeintä (toisinaan päämäärä on yhtä tärkeä kuin matkan taittaminen, etenkin kun on suksimassa suolle).

Reitillä ei pääse eksymään, kunhan seuraa oransseja opastemerkkejä, joita on matkan varrelle siroteltu hyvin.

Rehtsuo oli yllättävä, kaunis, ihana ja upea, vaikka vettä satoi hetkittäin kaatamalla ja tuuli oli ankara. Rehtsuon kohosuoalue ympäröivine metsikköineen ja kallioineen teki todella suuren vaikutuksen, ja me suuntaamme suoalueelle ehdottomasti uudestaan viimeistään kevään tai kesän tullen. Luonnossa liikkuminen on aina lumoava elämys, etenkin kun pääsee käymään niinkin monipuolisessa kohteessa kuin Rehtsuo metsikköineen.