Ai että, syyskuu on saapunut! Syksyn alkuhetkillä ilmanalat ovat suosiolliset patikointiin – aurinko on kultainen ja vielä hetken lämpöä loihtiva, mutta viileys alkaa vähitellen kurottaa maata kohti. Lehtipuut ovat häikäisevän kauniit värikkäissä koltuissaan sinistä taivasta vasten. Syksy on loistelias vuodenaika, en voi muuta sanoa.

Sateisena päivänä on ihanan raikas ilma, mutta syysaurinko on eittämättä kiva ilmiö. Niinpä yhtenä syyskuun sunnuntaina, kun maisema oli lempeän auringon valaisema, meikäläinen lähti mettään. Edellisiltana oli satanut jonkin verran vettä, mutta aamun koittaessa aurinko hallitsi taivasta ja metsiköt kylpivät kullassa.

Ajattelin, että Sauhuvuori olisi kiva sunnuntaihaahuilun kohde. Ensimmäiseksi kuljin läpi sakean Rauvolanlahden ruovikon, jossa pitkospuut olivat hitusen liukkaat edellispäivän sateen jäljiltä. Tästä jatkoin Vaarniemeä kohti, mutten ihan mahdottoman pitkäksi aikaa jäänyt ihmettelemään maisemia, sillä oli aika moni muukin lähtenyt samoille kulmille sunnuntain viettoon. Jatkoin matkaani Sauhuvuorelle päin kinttupolkuja pitkin.

Sauhuvuorelta avautuvat maisemat niin merelle kuin vähän urbaanimpaan suuntaan, mutta parasta antia on ehdottomasti itse reitti. Sauhuvuorelle kulkeva polku on todella kaunis minä vuodenaikana tahansa – kirjoitin edellisen kerran Sauhuvuoresta toukokuussa. Tuolloin ukkonen ärjyi horisontissa ja taivas värjäytyi uhkaavaksi ukkospilvien peittäessä auringon.

Vaarniemeltä Sauhuvuorelle päin reitti kulkee kevyesti kumpuilevassa maastossa. Välillä juurakkoja tunkee polulle, muttei mitenkään hirvittävän hankalakulkuisesta reitistä ole kyse.

Loppumatkasta koukkasin vielä rälssitilan kautta. ”Mää”, sanoivat he, kun heidät ohitin. Tai oikeasti eivät he mitään todenneet, sillä tyypeillä oli kiire märehtiä.

Ah, kyllä teki eetvarttia käydä talsimassa kinttupolkuja pitkin. Sunnuntai, syksyinen auringonvalo ja raikas ilma ovat mielettömän toimiva yhtälö.