Olen vähän epäonnistunut tulevana morsiamena siinä, etten oikein tykkää hääpuvuista.

En pidä merenneitomallista, kermakakkuhelmoista, tyllistä, kimalteista, blingistä tai glitteristä, yltiöromanttisesta röyhelöstä, ruseteista tai kukkapitsistä. En tykkää liian tiukasta tai liian muhkeasta, liian avonaisesta tai liian umpinaisesta, liian romanttisesta tai liian pelkistetystä mekosta, enkä liian pitkästä laahuksesta tai hunnusta. Ei-listalleni kuuluvat myös vanteet, sydänpääntiemeininki, mesh-kangas tai korsetteja sisäänsä syöneet tuttavuudet.

Joka puolella Instagramia näkyvät nakumekot, jotka joko luovat illuusion paljaasta persahterista tai sitten todella näyttävät paljaan persahterin, ovat mielestäni kamalia. Liimatun näköiset kukkapitsiglitterit tylliä vasten, ei jatkoon.

Kun hääsuunnitteluprojekti alkoi ja havahduin siihen, että pitäisi vissiin mekkoja tutkailla, oli minun helpompi luetella, mitä puvussa ei saisi olla kuin mitä haluaisin. Vaikkei häissämme ihan hirveästi perinteitä välttämättä vaalita ainakaan vaan perinteiden vuoksi, oli minulle selkeä homma, että haluaisin valkoisen hääpuvun. Visionani oli a-linjainen, kevyt ja ilmava sekä juhlapaikkaamme eli Villa Bella Vistaan sopiva mekko. Yksi olennainen juttu toki oli, että en oikein yllä mallien keskimääräisen pituuteen, vaan tarkastelen maailmaa hobittitasolla. Vertikaaliset haasteet huomioiden en haluaisi näyttää kuusivuotiaalta, joka on pöllinyt äitinsä vaatteita.

Noh, tuleva pukuni on aika merenneitomallinen. Se on tyköistuva. Siinä on vähän sydänpääntiemeininkiä. Siinä on – luoja paratkoon – pitsiä. Se on kaukana kepeistä ja a-linjaisista mekoista, joista olin ajatellut pitäväni erityisen paljon. Harkitsen jopa hitusen hunnun hankkimista, mutta yritän rauhoitella itseäni, sillä joku roti ny häätyy olla. Olen järkyttänyt itseäni aivan kylliksi.

Puvun löytymistä edelsi lyhyt ja ei niin jännittävä saaga. Seurasin nettikirppiksiä, sillä käytetyn puvun hankkiminen tai vuokraaminen olisi järkevää. Halusin kuitenkin käydä ihan paikan päälläkin sovittamassa mekkoja, sillä minulla ei ollut harmainta haisua, miten hääpuvut oikein toimivat eli miten ne saa survottua ylleen ja mikä niiden logiikka oikein on.

Oli itsestäänselvää, että sulhanen saisi tulla makutuomariksi. Me jaamme joka tapauksessa kaiken ja me yhdessä järjestämme häät. Hääpäivä ei todellakaan ole mikään minun prinsessapäiväni tai morsiamen juhla, vaan me menemme naimisiin ja haluamme juhlistaa päivää yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa.

Kävin kahdessa eri liikkeessä Turussa sovittamassa pukuja, sillä en mukavuudenhaluisena ihmisenä jaksanut edes ajatella lähteväni johonkin toiseen kaupunkiin ihan vaan pukuja sovittamaan. Sydänkäpysessä ihastuin erityisesti kahteen hyvin erityyliseen mekkoon, mutta Fiancéesta vähän vahingossa sitten puku löytyi. Sydänkäpysestäkin löytyi kivoja pukuja, toisaalta liikkeessä myytävän valmistajan puvut olivat ehkä hitusen liian runsaita kaltaiselleni yksinkertaiselle hiipparille.

Fiancéessa puoleensa vetivät puvun ihan siedettävä hinta, erittäin ystävällinen palvelu, hyvä toimitusaika ja se tosiasia, että tajusin kahden kaupan jälkeen, etten jaksaisi testailla yhtään ylimääräistä mekkoa tai surffailla netin syövereissä etsien kuukausitolkulla kivaa pukua. Kokeilin kaiken kaikkiaan ehkä noin kymmentä pukua, ja sitten tuli ähky.

Valintaani vaikuttivat mukavuus ja joustavuus, sopiva pitsikuvio, kivat yksityiskohdat ja se, että mekko käy hyvin syyyshäihin ja ennen kaikkea juhlapaikkamme tunnelmaan. Se ei ole liian paljas – en halua muuttua jääkalikaksi keskellä alttaria – muttei toisaalta aivan liian peittävä, sillä en haluaisi pukeutua säkkiin. Valitsemani mekko on mielestäni elegantti ja kuitenkin hauska. Se on klassinen ja tyylikäs muttei liian tylsä.

En kokenut amerikkalaiseen tv-sarjaan sopivaa itkuhepulitunnetta. Totesin vaan, että onpas nätti mekko ja soli siinä. En osaa muodostaa niin vahvaa tunnesidettä yhteenkään vaatekappaleeseen, että reagoisin voimakkaasti – sen sijaan kutsukorttien suunnitteleminen on ollut hurjan hauskaa touhua, ja saan myös vahvasti iloa koristeiden pohdinnasta.

Kokosin postauksen kollaasikuvaan testaamiani mekkoja, mutta sen verran olen salakähmäinen tyyppi, etten ihan vielä paljasta mekkoani blogissani, ehhehee. Kun rohkenin testata tyköistuvampia ja jopa, nielaus, merenneitomekkoja, vähän ihastuin malliin. Hoppsan.

Tarinan opetus on se, että kannattaa ehdottomasti testata avoimin mielin eri malleja ja luottaa asiantuntijaan, joka tietää liikkeensä valikoiman ja on todennäköisesti pukenut aika monta muutakin morsianta aikojen saatossa. Vaikka olisi etukäteen ajatellut tykkäävänsä tietystä tyylistä, saattaakin käydä niin, että omaa persoonaa korostaakin aivan toisenlainen mekko.

Mitä nyt hääpukutestailujen myötä olen havainnut, kannattaa todella olla ajoissa liikkeellä. Meidän häihimme on kirjoitushetkellä kahdeksan kuukautta aikaa, mutta mekon tilausajat voivat olla kuukausia. Jos haluaa pukunsa morsiuspukuliikkeestä, on siis hyvä lähteä testausretkille kuukausia ennen hääpäivää.

Hääpukujen testaamista ei kannata ottaa liian tosissaan ja ressata mahdottomasti, sillä ei se niin vakavaa touhua ole. Näin ei-niin-häähörhön näkemyksen mukaan pukujen testaaminen on itse asiassa aika hauskaa, kunhan malttaa olla rennoin mielin matkalla. Häitä vietetään kuitenkin ihan vaan sen vuoksi, että kaksi ihmistä haluaa sitoutua toisiinsa ja viettää loppuelämänsä yhdessä, ei hääpuvun takia.