Vaikka Kilpisjärvelle ei loppujen lopuksi ole kuin kolmisensataa kilometriä kotikonnuiltani, olen käynyt aivan liian harvoin Kipisjärven postikorttimaisemissa. Vuosien ”pitäisi käydä” -jahkailu sai viimeinkin tänä kesänä päättyä, ja kotikyläni tutut polut ja tunturit saivat muuttua vielä pohjoisempiin maisemiin.

Kilpisjärvi on Enontekiön laajaan kuntaan kuuluva kylä Käsivarressa. Kylän tunnusmerkkinä kohoaa yli kilometrin korkeuteen Saana, joka on muodoltaan hyvin tunnistettavissa. Saanaa vastapäätä, Kilpisjärven takana, Mallatunturit lepäävät arvokkaasti. Kilpisjärvi on vaeltajan unelma, sillä reittejä riittää mainiosti eritasoisille retkeilijöille, niin päiväretkeä suunnitteleville kuin pitkille vaellusretkille lähteville.

Kun lähdimme köröttelemään kohti Kilpisjärveä, suunnitelmamme oli lähinnä käydä Norjan puolella Skibotnissa patikoimassa ja palata rajan suomalaisemmalle puolelle fiilistelemään Kilpisjärven mahtavia maisemia. Meitä oli ankarasti kielletty missään olosuhteissa vaeltamasta alueen tuntureilla – olimme saaneet häälahjaksi eräältä eräoppaalta lupauksen patikkaretkeen, enkä mie ikinä uskaltaisi uhmata kyseistä eräopasta. Se on vähän kuin Gandalfia kyseenalaistaisi, joten tällä reissulla tarkempi Kilpisjärven tarkempi tutkiminen saisi jäädä välistä. Mutta onneksi voi aina palata!

Skibotnista ja patikkaretkestämme Hengenin putoukselta Svartebergetille olen kirjoittanut erillisen blogitekstin. Patikan jälkeen palasimme takaisin Kilpisjärven suuntaan, ja paluumatkalla pysähdyimme ihailemaan Rovijoen putousta, Rovijokfossenia, joka löytyy Norjan puolelta, alle kolmenkymmenen kilometrin päästä Kilpisjärveltä. Selkeät kyltit tienvarressa ohjaavat tilavalle parkkipaikalle, joka heinäkuussa oli täyttynyt etenkin suomalaisturisteista. Näin kesäaikaan pystyi kulkemaan putousta mukailevaa polkua pitkin, ja vaikka miekin rohkenin tutkimusretkelle, täytyy sanoa, että melkein tuli raja vastaan. Kapea suojakaide ja todella innokkaasti kiskova spanieli eivät sinällään olleet mahdottoman hyvä yhdistelmä, joten merimiehen kanssa teimme niin, että toinen meistä jäi odottamaan spanielin kanssa, kun toinen lähti tutustumaan putouksen saloihin.

En kuvailisi itseäni arkajalaksi, mutta suhtaudun massiivisiin luonnonvoimiin tervejärkisellä kunnioituksella. Ja kunnioitusta herättävä oli maisema – en ihmettele lainkaan, että parkkipaikalla riitti kuhinaa.

Alkoi olla jo ilta, kun olimme perillä Kilpisjärven suunnilla, ja nälkä alkoi jo kurnia vatsoissamme. Kävimme syömässä purilaiset (ja erityisen hyvät bataattiranskikset) Kilpisjärven retkeilykeskuksessa, ja koska kello alkoi olla jo aika paljon, varmistimme myös samalla, missä voisi telttailla. Olimme jo etukäteen selvittäneet, että Kilpisjärvellä voi jokaisenoikeudella telttailla kansallispuiston ulkopuolisilla alueilla, jos vaan ei ole ihan häiriöksi ja riesaksi. Kallisarvoinen luonto on kuitenkin huomattavasti tärkeämpi kuin ihmisten retkeily, joten ihan missä tahansa ei ole teltan paikka.

Leirintäalueiden telttapaikat olivat heinäkuun sesonkikiireissä jo täynnä, ja mieluummin sitä nyt luonnonhelmaan telttansa pystyttää! Saimme retkeilykeskuksesta vinkin, että Saanatunturin kansallispuistoon kuulumattomassa sopukassa, tunturin huipulle johtavan reitin varrella sijaitsevan kodan liepeillä voisi telttailla. Niinpä lähdimme kohti Saanatunturin varpaita. Jätimme automme Mallan luonnonpuiston parkkipaikalle, josta kävelyä oli tukikohtaamme noin kilometrin verran.

Oli aika maagista nukahtaa keskiyön auringon pehmeään valoon. Vaikka Saanalle kiipesi myöhään yöllä ja varhain aamulla porukkaa, ei ollut tavattoman rauhatonta. Oli ihana kuunnella tunturituulen ujellusta ja tunturissa viihtyvien pikkulintujen touhuja.

Meillä oli nyt ensimmäistä kertaa käytössä kevyempi vaellusteltta, ja tämän reissun perusteella se vaikuttaa oikein kelvolliselta varusteelta. Erityisen kätevää on, että teltassa on kaksi oviaukkoa, mikä helpottaa erityisesti retkeilyä, kun koira on mukana.

Saanan huippu ei olisi ollut kovinkaan kaukana, ja melkein jo ehdotin iltakävelyä tunturia kohti, mutta uni kuitenkin veti tällä kertaa pitemmän korren. Urhea retkikoiramme Arwen oli sitä mieltä, että olisimme voineet patikoida vaikka hamaan tappiin asti, mutta kyllä riiviökin viimein uuvahti, kun teltta saatiin kasaan.

Merimiehen ansiosta olen saanut selville, että minulla on vahvemmat juuret Enontekiön maastossa kuin olin osannut ajatella – olin tietoinen, että osa suvustani on Enontekiön yhdestä pikkukylästä lähtöisin, mutten osannut arvella, että juuret vievät niin syvälle historiaan. Ihan Kilpparissa ei kovinkaan moni esivanhempani ole tainnut elellä, mutta kun paluumatkalla ohitimme sen tietyn kohdan, jossa esivanhempani ovat pyörineet satoja vuosia, sydämessäni läikähti. Olen ihan hirveän iloinen ja ylpeä siitä, että olen vahvasti pohjoisen tyär. Tuntureiden juurella esivanhempani elivät, ja tuntureiden juurelle kaipaa minunkin sieluni. Vielä jonain päivänä haluaisin tutustua näihin enontekiöläisiin juuriini paremmin.

Seuraavana aamuna söimme aamupalan Mallaa katsellen, ja aikamme äimisteltyämme maailman kauneutta lähdimme takaisin autoa kohti. Harvoin olen käynyt tunturin juurella käymättä huipulla asti, mutta nyt oli sellaisen reissun aika. Telttailu Kilpisjärven mahtavan Saanan juurella oli kuitenkin unohtumaton elämys, jota on vaikea lyödä.

Sen verran voinen Saanalle johdattavasta reitistä mainita, että nousu on hetkittäin jyrkkää (kivutaanhan yli kilometrin korkeuteen), mutta osan matkasta reittiä on helpotettu portailla, ja ainakin alkumatkasta mennään soratettua polkua pitkin. Monenlaista kulkijaa tuli vastaan, aina pienistä lapsista useamman vuosikymmenen patikointikokemusta kerryttäneisiin. Tästä päättelisin, että ei ihan mahdottoman vaikea reitti ole kyseessä. Tosin itse olen käynyt Saanan huipulla noin iäisyys sitten, joten otan tähän kantaa vasta sitten, kun olen käynyt ihan oikeasti Saanan huipulla.

Kotimatkalla pysähdyimme vielä Suomen maanteiden korkeimmassa kohdassa eli Muotkatokassa, joka nousee 565,8 metrin korkeuteen. Eeppisen kauniissa maisemissa ammuttiin vuonna 1945 viimeiset Lapin sodan tykinlaukaukset, ja tästä löytyy muistomerkki. Muotkatokka sijaitsee 12 kilometrin päässä Kilpisjärven kylästä etelään päin.

Vaikkei kovinkaan kevyin mielin voi jättää tällaista paikkaa taakseen, kotikylä veti pitemmän korren. Kilpisjärvi on yksi Suomen upeimmista kylistä, mutta kyllä oma koti on aina oma koti. Seuraavalla kerralla olisi kiva käydä Kilpisjärvellä sesongin ulkopuolella, vaikka luulenpa, että kylässä riittää turistivirtaa lähestulkoon vuoden jokaisena kuukautena.